Joulukellojen soidessa (Uusi Aika, näytenumero, joulukuu 1900) - Tämä poistuu, kun tälle sivulle ensi kerran lisätään tekstiä?
"Miten teosofin tulee elää?" Otteita Pekka Ervastin esitelmästä Helatorstaina Teosofein huoneustolla.(Elämä 13.5. 1907;34).
Pekka Ervastin ajatelmia ja mietelmiä Sunnuntaista
Sekä Elämästä löytyneitä nimettömiä katkelma runosikermästä
ja Mietelmiä
JOULUKELLOJEN SOIDESSA
Uusi Aika, näytenumero, joulukuu 1900
Minä uskon yhdenvertaisuuteen, vapauteen ja veljeyteen, siihen, että meillä kaikilla on samat inhimilliset oikeudet, että korkein vapaus on siveellinen vapaus ja että lähimmäisenrakkaus on ylevin inhimillinen tunne.
Mikä on yhdenvertaisuus? Ei se yhtäläisyyteen perustu. Älyn kannalta katsottuina olemme sangen erilaiset, voisi ehkä lisätä, että eroomme toisistamme siveellisessäkin suhteessa. Mutta yhdenvertaisuus on siinä, että kaikki olemme ihmisiä, että köyhimmän ja halvimman rinnassa sykkii sama sydän kuin rikkaimman ja oppineimman, että kaikki saatamme vääryydestä kärsiä ja iloita hyvästä ja oikeasta. Sentähden meillä kaikilla on samat oikeudet elämään. Jos ihminen voi tulla hyväksi ja rikkaaksi, niin jokaisella on oikeus pyrkiä tietoon ja hyvyyteen. Jos ulkonaiset olosuhteet estävät muutamia sitä tekemästä, niin oikeus vaatii, että esteet poistetaan.
Mikä on vapaus? Ei se ole siinä, että yksilö saa menetellä, miten hän tahtoo, vaan siinä, että yksilö tahtoo mitä yhteishyvä vaatii. Jos maailma on nyt järjestetty niin, että toinen ostaa ilonsa toisen kyynelillä, niin minä ymmärrän sen johtuvan siitä, että me ihmiset emme vielä ole siveellisesti vapaita. Sillä jos vapaita olisimme, emme tahtoisi toisen turmiota, vaan ennemmin kieltäytyisimme omasta onnestamme.
Mikä on veljeys? Ei se ole viisaitten lakipykälien määräämä yhteiskuntajärjestys eikä myöskään yleinen sopimus elää rauhassa. Vaan se on yksilön sydän, joka on kasvanut suuremmaksi kuin hänen oma itsensä, suuremmaksi kuin hänen kotinsa ja ympäristönsä. Se on lähimmäisenrakkaus, joka puhkee yksilön rinnassa ja kasvaa täydellisyyteensä vain siveellisen vapauden suojelemana.
Ilman yhdenvertaisuutta ei ole vapautta, ilman vapautta ei ole veljeyttä – ja kuitenkin on veljesrakkaus kaiken lähde . . .
Minä uskon ihmiskunnan valoisaan tulevaisuuteen. Uskon, että kerran on koittava päivä, jolloin kaikki toisiamme rakastamme. En tiedä, mimmoiselta ilmiömaailma silloin näyttää, onko se ylen rikas ja sivistynyt, vai onko se yksinkertainen ja ihana kuin luonto, sen vain tiedän, että kun ihmisten sydämet palavat lemmestä toisiinsa, tulee kaikki muu niinkuin itsestään.
Milloinkahan se päivä valkenee? En tiedä sitä, mutta uskon, että meidän tulee työskennellä sen eteen. Jokainen valonsäde, joka karkoittaa tiedottomuuden usvat kansain ja yksilöiden mielistä, jouduttaa sen tuloa. Jokainen sivistynyt ihminen, joka ymmärtää, että todellinen sivistys velvoittaa ja auttaa häntä pyrkimään siveelliseen vapauteen ja lähimmäisenrakkauteen ja joka sen ymmärryksensä nojalla elää niin, että muutkin samalla lailla sivistyvät – hän jouduttaa sen päivän tuloa. Jokainen ihminen, jonka rakkaus lähimmäisiin on niin voimakas, että se innostuttaa häntä jaloon ja uhraavaiseen elämään – hän jouduttaa sen päivän tuloa.
Jospa meille kaikille selviäisi, ettei tämä elämämme ole leikkiä eikä tyhjyyttä, vaan että se on täynnä ihaninta sisältöä, kun uskallamme elää niinkuin ylevinä hetkinämme tahtoisimme. Jospa meille selviäisi, kuinka paljon saattaisimme tehdä, kuinka sivistyneet voisivat astua kansan keskeen sitä palvelemaan tiedoillaan – ja kansa heitä odottaa! – kuinka rikkaat ja mahtavat voisivat antautua työskentelyyn köyhyyden ja sorron poistamiseksi – oi, kuinka kaikki voisimme taistella itsekkyyttämme vastaan, pyriten vapauteen ja rakkauteen . . .
Jospa ymmärtäisimme, kuinka onnelliset silloin olisimme.
Pekka Ervast
En tiedä, onko tämä kirjoitus mikään "arkistojen aarre", mutta todennäköisesti se on suurimmalle osalle teosofian harrastajia ja tutkijoita tuntematon, sillä oheinen Pekka Ervastin Puhe on julkaistu Elämässä v. 1907 22.2. ja 2.3.
Puhe on pidetty sunnuntai-iltana 10.2. Elämän tuvalla. Klo 12-7 samassa paikassa oli Reformi-puolueen edustajakokous ja Elämän mukaan illanvietossa "toimittajat Pekka Ervast ja Matti Kurikka puhuivat korkeitten aatteitten suhteesta jokapäiväiseen sosialistiseen taisteluun." (Sos. Reformi-puolueen edustaja-kokous. Elämä 16.2. 1907;13).
Veljet ja sisaret!
Koska minua on pyydetty tänne puhumaan ja koska samalla huomautettiin, että sosialisella reformi- eli Elämäpuolueella on tänään ollut tärkeä kokous, johon on saapunut maaseudultakin edustajia ja että nämä edustajat mielellään tahtoisivat kuulla minun puhuvan, niin tahdon käyttää tätä tilaisuutta lausuakseni teille pari vakavaa sanaa.
Tahtoisin vähän puhua valtiollisista asioista, ei yksityisistä käytännöllis-valtiollisista kysymyksistä, vaan siitä, miltä kannalta yleensä katselen politillisia asioita.
Niinkuin tiedämme on ihmiselämällä kaksi puolta, ihminen elää niin sanoakseni kahdessa maailmassa. Toinen on tämä ulkonainen, fyysillinen maailma, tekojen maailma, johon kuulumme ruumiimme puolesta ja jossa meidän on elettävä ja toimittava. Toinen on henkinen, sisäinen maailma, johon kaikki myöskin kuulumme. Tämän nojalla on ihmiselämä jaettu kahteen osastoon, joita suurilla yhteisillä nimillä voisimme kutsua politiikaksi ja uskonnoksi. Tarkotamme silloin, että "politiikka" on ulkonainen elämä tekojen maailmassa, jota yhteiskunta eli valtio edustaa, ja "uskonnon" nimellä kutsumme silloin sitä hengen elämää, jota kirkko sanoo edustavansa. Valtio - mikä yhteiskuntajärjestys tahansa - on ihmiselle ikäänkuin koulu, missä hän tekee kokemuksia ja vähitellen näitten kokemusten kautta oppii, niin että hänessä enemmän ja enemmän herää sisäinen hengen, uskonnon elämä. Ulkonainen elämä häntä kehittää ja opettaa ja saa häntä yhä enemmän ikävöimään sisäistä elämää Jumalassa. Koko ihmiskuntamme historia on kehittymistä Jumalan luo ja ulkonainen yhteiskunta on jonkunlainen koulu siihen - olkoon se hyvin tai huonosti järjestetty. Jos yhteiskunta on huonosti järjestetty, niin ihminen on ulkonaisessa elämässään onneton, mutta sitä enemmän hän kukaties oppii kaipaamaan sisäistä elämää, ikävöimään Jumalaa. Mutta samalla hän myöskin ymmärtää, että henkinen elämä on oleva onnea ei ainoastaan hänelle itselleen vaan kaikille muillekin ja se pakottaa häntä luomaan onnea ulospäin, ulkonaiseen elämään. Nämä kaksi ihmiselämän puolta ovat siis vuorovaikutuksessa keskenään.
Nyt me näemme, etenkin jos salatieteellisesti katsomme ihmiskunnan ja kansojen historiaa, että on ollut sellaisia aikoja, jolloin nämä kaksi - valtiollinen ja uskonnollinen eli niin sanoakseni kirkollinen elämä - ovat olleet aivan yhdessä. Sitä oikeastaan jokainen vielä nytkin kaipaa, sellaista yhteiskuntaa, missä Jumalan elämä todella ilmenisi ja missä kaikki olisivat niin onnellisia kuin ihminen olla voi. Salatieteellisesti katsoen on todella ollut tällaisia aikoja. Silloin kansoilla oli viisaat hallitsijat, jotka olivat sekä kuninkaita että pappeja yhtaikaa. Ulospäin kansaan nähden he olivat viisaita ja voimakkaita hallitsijoita ja samalla he sisäisesti hengessään seisoivat lähempänä Jumalaa kuin kukaan muu heidän valtakunnassaan. Tällaisia aikoja on ollut, mutta sitten tuli aika sellainen, että ihmiskunnan piti oppia käymään omin jaloin. Silloin nämä viisaat ihmiset, jotka johdattivat ihmiskunnan ensimäisiä askeleita, vetäytyivät pois ja jättivät ihmiskunnan yksin. Nyt saa ihmiskunta oppia omin voimin järjestämään ulkoista elämäänsä, valtiollisia ja yhteiskunnallisia olojaan ja koettaa saada niihin niin paljon Jumalan pyhää elämää kuin se voi.
Menneinä aikoina, jolloin nuo viisaat kuninkaat johtivat ihmisiä, pitivät he huolta siitä että tydellinen sopusointu vallitsi sisällisen ja ulkonaisen elämän välillä, mutta kun he vetäytyivät pois, on ihmiskunnalle itselleen jätetty tehtäväksi saada aikaan tämä sopusointu. Ja mikä on ollut seurauksena? Me näemme, että on alituinen ristiriita sisällisen ja ulkonaisen elämän välillä, ihmiset eivät löydä sitä elämänohjetta, sitä uskontoa, jonka mukaan he voisivat järjestää ulkonaisia olojaan niin, että ne vastaisivat puhtainta sisäistä kaipausta. Me emme ole oppineet vielä niin kaipaamaan Jumalaa, että voisimme elää ilman viisautta. Me olemme vielä sillä keskitiellä, jolloin vallitsee ristiriita ulkonaisen ja sisäisen välillä. Sentähden aina on ihmisiä, jotka näkevät kauemmaksi kuin suuret joukot, näkevät Jumalan salaisuuksia, millainen on pyhä elämä ja millaisen elämän pitäisi olla, ja että ihmiset ylipäänsä vielä ovat heikkoja ja kehittymättömiä. Tällaisissa oloissa me elämme emmekä voi toivoa, että vielä aivan läheisessä tulevaisuudessa voisi tulla vallitsevaksi täydellinen sopusointu sisällisen ja ulkonaisen elämän välillä. Ja sitä vähemmän voimme toivoa, koska näemme, että ihmiskunnassa ei vallitse ainoastaan tietämättömyys - lapsellinen viaton hapuileminen, vaan näemme ihmiskunnassa sen lisäksi paljon itsekkyyttä. Me elämme juuri sellaisessa ajassa, jolloin meidän on opittava valitsemaan hyvän ja pahan välillä. Sentähden ei ole ainoastaan erehdystä meissä, vaan suoranaista itsekkyyttäkin. Me välistä tahdomme pahaa tai jollemme kutsukaan sitä pahaksi, niin, on se ainakin hyvää vain itsellemme tai muutamille, joille me suomme hyvää. Ei ole vielä paljon ihmiskunnassa sitä tahtoa, joka soisi hyvää ei ainoastaan itselleen ja muutamille, vaan kaikille. Sentähden on niin paljon onnettomuutta ja ristiriitaa maailmassa ja minä voisin yhdellä sanalla lausua sellaisen pahan, joka on syvällä ihmisten sydämissä, vaikka he luulevat sitä joksikin hyväksi. Ja mikä on se paha? Se on pyrkimys valtaan, ihmisten suurin ja valtavin himo, ihmiskunnan kirous.
Noina kultaisina aikoina, jolloin pyhät kuninkaat hallitsivat ja jolloin ihmiskunta totteli heidän viisaita neuvojaan, silloin heillä oli valta, sentähden että he eivät tahtoneet mitään hyvää itselleen vaan viisaina ja epäitsekkäinä tahtoivat kaikkien hyvää. Mutta kun nämä jalot olennot vetäytyivät pois ja me jäimme yksin, niin tämä käsite "valta" jäi silmiemme eteen aina houkuttelena. "Valta, voima rikkaus, kunnia, että minä itse olisin suuri, voisin hallita, olisin jotain muitten silmissä ja että minun tahtoni voisi tapahtua!" ... Koskahan ihmiset oppivat rukoilemaan: "Tapahtukoon Sinun tahtosi, Isä, eikä minun!" Me ihmiset toivomme usein aivan päinvastoin: "jospa minun tahtoni tapahtuisi! Jospa minä saisin valtaa elämän olojen yli, rikkautta, kunniata!"
Tätä me huomaamme paljon sillä alalla, jota kutsumme uskonnolliseksi. Kirkot ovat kadottaneet henkensä ja alkaneet pyrkiä ulkonaiseen valtaan. Mutta tämä pyrkimys on meidän päivinämme yhtä paljon huomattavissa n. k. valtiollisessa elämässä. Ihmiset tahtovat valtaa, monet sentähden että heistä olisi suloista saada hallita ja määrätä, monet myöskin sitävarten, että siten muka voisivat tehdä hyvää. Monet erehtyvät luulemaan, että kun heillä vaan olisi valtaa, niin voisivat silloin tehdä jotain hyvää. Ja jos sellaisia on useampia yhdessä, niin he muodostavat puolueen ja alkavat siten pyrkiä esille. Eikö kaikissa valtiollisissa puolueissa ole pohjasävelenä juuri valtaanpyrkimys? Puolueessa voi olla yksityistä vallanhimoa, mutta sen ohessa puolue kokonaisuudessaan ajattelee, että kunhan me pääsemme valtaan, niin siitä tulee jotain hyvää, me voimme laittaa elämän onnelliseksi muille. Tämä on ihmisten suuri erehdys. Ja se on kaikkien puolueitten erehdys.
Jatk.
Pekka Ervastin Puhe helmikuun 10 p:nä Elämän Tuvalla. (Elämä 22.2. 1907;14).
Kopioinut EG.
Pekka Ervastin
Puhe
helmikuun 10 p:nä Elämän Tuvalla
(Jatk)
Jos me näin ajattelemme, niin se osottaa, ettemme vielä ole viisastuneet elämän koulussa ja oppineet sitä läksyä, jota varten me olemme täällä. Sillä niin kauan kuin tahdomme valtaa, on vielä epävarmaa, osaammeko ollenkaan käyttää valtaa, onpa juuri varma, ettemme osaa käyttää! Tätä läksyä ihmiset eivät ole oppineet. Valtiollisessa elämässä kaikki puolueet soisivat itselleen valtaa ja tahtoisivat saada äänensä kuuluville. Mutta suuri erehdys on luulla, että vallan avulla mitään voitamme. Sillä elämän salaisuus on toinen: valta tulee itsestään! Valtaa ei voi ottaa, valta annetaan. Luo ensin ne edellytykset, joiden nojalla voit oikein käyttää, niin se sinulle annetaan. Kuka sitten voi valtaa oikein käyttää? Ainoastaan se, joka on viisas, joka on epäitsekäs. Varjele meitä sellaisilta, joilla on valta eivätkä ole viisaita! Kaikkialla maailman historiassa näemme, että valtaa otetaan ja valtaa käytetään väärin ja vallassa eivät ole viisaat, vaan sellaiset, jotka rakastavat valtaa, ja valtaa pitäisi ihmisen kauhistua ja kammoa, mutta rakastaa viisautta, jaloutta ja rakkautta. Ja ennenkuin ihminen tulee viisaaksi ja epäitsekkääksi, käytää hän valtaa väärin, jos se hänelle annetaan. Jos hän pyrkii valtaan, on se merkki siitä, ettei hän ole viisas ja jalo, sillä sellainen ei pyri valtaan, vaan valta hänelle annetaan kukaties - vain varmasti silloin kun hän on valmis. Tämä on se läksy, jota ihmisten täytyy oppia. Ja kun sanomme, että ihminen on sielu, joka kerta toisensa jälkeen syntyy tänne maailmaan, niin tiedämme, että ihmiselämän kulku ei anna kenenkään ihmisen välttää tämän läksyn oppimista, vaan hänen täytyy kerran tulla siihen, että hän yhdelle puolelle asettaa vallan ja toiselle puolelle viisauden ja sanoo - päinvastoin kuin useimmat nyt sanovat - : "En tahdo valtaa, sillä valta on mammona ja viisaus on Jumala, jota minä tahdon palvella". Jokaisen ihmisen pitää oppia lankeemaan polvilleen Jumalan, viisauden eteen ja pyytää: "varjele minua vallasta; älä anna minun tahtoni tapahtua maailmassa, niin kauan kuin en ole viisas. En muuta tahdo kuin Sinua, Jumala ja sinun viisauttasi ja äänetöntä rakkautta kaikkia kohtaan".
Meille on nykyaikana selvinnyt, että suuri ero on nyt olemassa kirkon ja valtion välillä. Mekin nyt suomme, että valtio ja kirkko eroitettaisiin, sentähden että ihmiset heikkoudessaan eivät vielä saa näitä asioita yhteen, eivät saa valtiota niin täydelliseksi, että siinä suorastaan ilmenisi Jumalan täydellinen elämä. Ja kun kirkko yhtyy valtioon, uskonto politilliseen elämään, silloin kirkko kadottaa merkityksensä ja tulee valtion palvelijaksi ja orjaksi. Mutta jos näiden välillä tehdään ero, vaikka ne kyllä kuuluvat yhteen, silloin täytyy kirkon eli henkisen elämän näyttää, mitä se on. Silloin ihminen voi nähdä, mikä ero on sisäisen ja ulkonaisen välillä ja hän voi oppia valtiossa, mutta viisastua kirkossa. Nämä asiat täytyy nyt olla erillään ja meidän täytyy varoa, ettemme sekota niitä yhteen, kirkkoa ja valtiota, uskontoa eli ihmisen sisäistä henkistä elämää ja ulkonaisia muotoja. Meidän täytyy ikäänkuin säilyttää ihanteemme puhtaana ja ymmärtää, että toistaiseksi vielä ulkonaiset ovat vain puolinaisia ja vaillinaisia sisäisen ilmennyksiä.
Ja sentähden, tullakseni asian ytimeen, sellaiset ihmiset, joissa herää vakava henkinen elämä ja jotka pyrkivät Jumalan luo, ne etenevät yhä kauemmaksi pois valtiosta eli politikasta ja vierottuvat tästä ulkonaisesta. Vaikka he kyllä näkevät, että ulkonainen on tuleva sisäisen ilmaukseksi, niin he vierottuvat siitä elämästä sellaisena kuin se nyt on, jotteivät hairahtuisi tavottamaan valtaa ulkonaisessa maailmassa. Silloin kun ihmiset taas ovat oppineet ja ymmärtävät, että millään muulla ei ole Jumalalta valtaa kuin viisaudella ja epäitsekkyydellä, silloin vasta taas saadaan kirkko ja valtio, uskonto ja politiikka yhtymään. Silloin koittaa ihmiskunnalle uusi päivä. Mutta ennen sitä aikaa pysykööt ne erillään, ja sellaiset ihmiset, jotka ovat heränneet henkiseen elämään, älkööt pyrkikö valtaan, sillä jos he niin tekevät, on hairahtuminen likellä. Mutta mitä on heidän tehtävä? Ainoastaan levitettävä henkistä elämää, saatava uusi elämänymmärrys ihmiskunnassa selviämään. Se on heidän ensimäinen tehtävänsä. Jos he sitten saavat valtaa, niin tulkoon se itsestään, Jumalalta.
Ajatelkaamme nyt, että joku viisas ihminen, esim. Jeesus Kristus asuisi meidän keskellämme. Mitä me silloin tekisimme, jos sen tietäisimme? Minun nähdäkseni emme silloin voisi tehdä muuta kuin kaksi asiaa tai oikeastaan vaan yhden asian. Sydämmessämme emme voisi tehdä muuta kuin sanoa: "sinä Jeesus Kristus olet meidän kuninkaamme, hallitsijamme, opettajamme, mestarimme, sinä olet se, joka puhut ja neuvot, ja me seuraamme. Sinulle me uskomme kaiken vallan ja sinä viisaudessasi paraiten ymmärrät ja voit meitä neuvoa". Emmekö näin sydämessämme ajattelisi? Ja jos meitä olisi näin ajattelevia kokonainen kansa, emmekö silloin, jos meidän pitäisi järjestäytyä ulkonaiseksi valtioksi, pyytäisi häntä johtajaksemme, hallitsijaksemme? Kuka olisi parissamme kelvollisempi ja oikeampi kruunua kantamaan kuin hän? Muuta emme voisi hänelle tarjota. Jos tietäisimme kuka hän on, emme voisi tarjota mitään pienempää kuin kruunua, sillä korkein valta yksin olisi merkki siitä, että tahdomme häntä palvella, kulkea viisauden jäljissä, kehittyä jaloiksi ja epäitsekkäiksi kuin hän.
Jos taas ei meitä olisi kokonainen kansa vaan ainoastaan pieni joukko, jotka tietäisimme, että hän eläisi keskellämme, niin mitä me tekisimme? Jos ajattelisimme näin: meidän täytyy saada valta ja voittaa muut ihmiset, että sitten voisimme antaa hänelle vallan, niin emmekö silloin erehtyisi niinkuin Juudas erehtyi? Siitä seurasi, että olisimme hänet pettäneet ja että hänen täytyisi vetäytyä pois. Vaan mitenkä meidän tulisi menetellä, jos meistä vain pieni joukko hänet tuntisi? Siten että levittäisimme ympärillemme tietoa siitä, kuka on keskellämme, ei ainoastaan puhumalla, vaan siten, että kaikella tavalla, koko elämällämme, todistamme hänestä. Kulkiessamme hänen jäljissään emme siis pyrkisi valtaan, vaan siihen, että muut ymmärtäisivät mitä me ymmärrämme, ja vasta silloin kun muutkin ymmärtävät, niin annamme kaikki yhdessä vallan hänelle, jos hän sitä tahtoo. Emme siis suinkaan asettuisi miksikään puolueeksi, joka koettaisi vallalla anastaa hänelle sijaa, sillä silloin menettelisimme epäviisaasti.
Meillä ei ole Jeesus Kristus keskellämme, mutta meillä on hänen henkensä. Minä sanon aivan sydämestäni mitä ajattelen, että teosofia, se totuuden henki, mikä on teosofiassa, on juuri hänen henkensä ja kaikkien viisasten mestarien henki. Ja teosofian asema on sama. Hirveän erehdyksen, Juudaksen teon me tekisimme, jos koettaisimme hankkia maallista valtaa teosofialle. Tämä on ollut kirkkojen erehdys. Ei meidän tehtävämme voi olla mikään muu kuin saada ihmiset ymmärtämään, että teosofia on totuuden henki ja viisauden valo ja että kaikki, jotka teosofiaa kannattavat, tunnustavat, että viisaus yksin on oleva hallitsija. Tämä meidän täytyy itse ymmärtää ja tunnustaa ja saada muutkin ymmärtämään.
Pekka Ervastin Puhe helmikuun 10 p:nä Elämän Tuvalla. (Elämä 2.3. 1907;15).
13.5. 1907 ilmestyneessä Elämässä oli "Miten teosofin tulee elää?" V:n laatima kirjoitus Otteita Pekka Ervastin esitelmästä Helatorstaina Teosofein huoneustolla.
(Esitelmä on pidetty Mikonkatu 11:ssä Helatorstaina 8.5. klo ½ 12 e.p.p. ja Elämän mukaan sen "aineena" oli Kuinka teosofin tulee elää? Elämä 8.5. 1907;31).
"Viittaahan Teosofinen maailman katsomus kaikkiin uskontoihin, kaikkein jalompain ihmisten oppeihin, mutta teosofiaa moititaan siitä, että se ei ole käytännöllistä. "Kristityt" sanovat puhellessaan teosofein kanssa: "Me kristityt uskomme, että ihminen omalla voimallaan ei mitään voi ja te teosofit päinvastoin opetatte että juuri ihmiset itse, omalla voimallaan voivat pelastaa itsensä. Kuinka te siis pelastatte?"
Toinen moite teosofeja vastaan tulee materialististen sosialistein taholta. He sanovat: "Te teosofit opetatte kaikkein ihmisten veljeyttä, kuinka te nykyisen järjestelmän aikana voitte ainoastaan sitä opettaa, olosuhteethan on ensin muutettava."
Tällä tavalla vastustajamme meitä moittivat. Mutta aikain viisaus opettaa meille, että vastustajista juuri on meille siunausta. Moittijat tuovat aina huonot puolet esille moitittavastaan, ja niin ollen se, jota moititaan voi ottaa siitä oppiakseen, jota vastoin hyvät ystävät pitävät kyllä huolen hyvistä puolista, mutta voivat imarrella virheitä. Ehkä nuo teosofian moittijat kyllä erehtyvät, väittäessään meitä vastaan, mutta ottakaamme heistäkin oppiaksemme. Meidän on siis vastattava kysymykseen kuinka teosofin tulee elää. Meiltä vaaditaan käytännöllisyyttä.
Teosofia on maailman katsomus, se on valo joka on tullut meidän tykömme. Ennen luulimme, että ihminen tänne maailmaan on viskattu jonkun jumalan tahdosta - joka itse on kaukana meistä erillään - tai olemme ainoastaan sattumalta tänne syntyneet, materialistein mukaan jolla ei ole mitään tarkotusta. Mutta kun teosofinen valo tuli meidän sisimpäämme, silloin huomasimme, että ihminen itse on oman onnensa seppä, ihminen itse on itsensä luoja. Tämä maailma on niin viisaasti järjestetty että jos synnymme hyvänä tai pahana, niin itse olemme sen ansainneet. Me olemme jumalasta kotoisin ja jumalalliset voimat piilevät meissä, mutta matkallamme olemme vetäneet itseemme kaikkea alhaista, jota meidän on itsestämme puhdistettava. Se on elämän koulua.
Me huomaamme, että koko luontoa johtaa suuret, mahtavat lait. Mitään ei ole olemassa sattumalta, vaan kaikessa piilee tarkoitus. Kaikki se vääryys, mitä näemme maailmassa, on ihmisten itsensä korjattava, tämä on materialisteillakin selvillä, mutta kuitenkin he sanovat, että olosuhteet kasvattavat ihmisiä eikä ihmiset olosuhteita, että kunhan nyt jolloin ulkonaisella keinolla, mitä pikemmin vaan muutetaan järjestelmä, niin silloin muuttuvat ihmisetkin. Syyttävät sokeasti vallassa olijat eivätkä näe elämän sisäisiä lakeja, ja siinä he erehtyvät.
Teosofia opettaa meille, että on olemassa syyn ja seurauksen tai t. s. karman laki joka johtaa ihmisiä. "Mitä ihminen kylvää, sen hän saa niittää". Niillä kärsimyksillä, mitä kullakin meistä on, on juuret syvemmällä. Me olemme ansainneet ennen eläessämme tällaisen koulun, mutta tämä koulu meitä puolestaan opettaa. Ja me näemme, että ei ole olemassa mitään muuta kuin yksi keino kärsimyksen lopettamiseksi: "mitä tahdot muitten itsellesi tekevän tee se heille". Ei saa turvautua pahoihin keinoihin, sillä ne synnyttävät uusia kärsimyksiä.
Teosofia opettaa, että ihminen syntyy monta kertaa tänne elämän kouluun, ja hän kehittyy ainoastaan sen mukaan kuin hän osaa oikein valita.
Teosofinen maailman parantaminen on hidasta, mutta huolimatta siitä on se oikea. Jos vaan kaikki ihmiset omistaisivat teosofisen elämän ymmärryksen, niin totisesti ei olisi niin paljo pahaa maailmassa. Senpä tähden on tärkeää, että teosofinen valo leviäisi.
Mitä on siis käytännöllinen teosofia? Raamatussakin sanotaan: "älkää panko kynttilää vakan alle vaan antakaa sen loistaa".
Me ihmiset olemme näkyväisiä sekä näkymättömiä olentoja. Näkyväinen on meille annettu näkymättömän palvelukseen, siis käyttäkäämme lahjojamme totuuden julistamiseksi.
Meillä on kahtalaisia velvollisuuksia: Menneisyytemme karma tuopi meille velvollisuuksia menneisyydestämme: tulevaisuus taasen asettaa positiivisia velvollisuuksia ihannetta kohti. Minkä vähemmän meillä on karmallisia velvollisuuksia, sen suuremmat ovat positiiviset velvollisuutemme. Jokainen me siis toivomme että meidän menneisyytemme karma yhä vähenisi, että voisimme uhrata kaikki voimamme valon levittämiseksi, valon jota ihmiskunta kipeästi kaipaa.
V.
Elämä 13.5. 1907;34.
Kopioinut EG, joka arvelee, että tämän kirjoituksen laatinut V. ei ole Väinö Valvanne - joka todennäköisesti olisi kirjoittanut maailman katsomuksen yhdyssanaksi ja toimittanut tekstin muutenkin huolellisemmin. Muita mahdollisia nimimerkki V.:n käyttäjiä Elämän avustajista olivat Vihtori Saarikoski ja Vihtori Vilenius, joista jälkimmäinen on yhtä mahdollinen tekijävaihtoehto kuin Valvannekin.
Pekka Ervastin ajatelmia ja mietelmiä Sunnuntaista
Sunnuntai 1916;10,2. (Samassa lehdessä oli myös Annie Besantin mietelmä) |
|
|
|
|
Sunnuntai 1916;18,4. |
Sunnuntai 1916;19,1. |
Mietelmiä
|
|
|
Sunnuntaissa olisi paljon muutakin teosofiaan liittyvää mielenkiintoista aineistoa...
Ensimmäinen Elämän poiminnoista on katkelma runosikermästä, joka julkaistiin Elämässä 7.4. 1906;27 samalla sivulla oli myös A. Aaltosen vaimon kuolinilmoitus, jonka saatesanoina olivat säkeet: Elämä, kussa on Sinun ihanteesi? Kuolema, missä on Sinun otsasi?
II He haastavat rakkaudesta: kertovat, kuinka palava heidän sydämensä on meitä kohtaan: Viittaavat suureen hyväntekeväisyyteensä, ja kuka voisi sen kieltää, kun todisteina on tiilit ja saviruukut ja kova keltainen kulta? Mutta heidän rakkautensa on vihaa. Oi Herra, kuinka kauan? |
III Heillä on puhe rukouksesta; he riemuitsevat hämärissä vienosta soitosta ja rukouskirjan ihanista sanoista. Kyyneleet tulevat heidän silmiinsä ja autuas vavistus värisyttää heidän hermonsa; Mutta se rukous on unta. Oi Herra, kuinka kauan? |
IV Kristusta he kumartavat; Hän on heidän hellästi rakastamansa Herransa ja Mestarinsa; He kuuntelevat Hänen evankeliumiansa ja ottavat tehtäväkseen saarnata sitä kaikille kansoille; Mutta Hän ei heitä tunne. Oi Herra, kuinka kauan? |
VII Oi te, jotka alatte nähdä ja kuulla. Nyt rakastakaa, nyt eläkää. Hetki on tuleva ja on nyt jo, jolloin kuolleet saavat kuulla Jumalan Pojan äänen ja jotka sen kuulevat, saavat elää. Alas aidat siis; sulkekaan syliinne veljenne; Pois empiminen, pois tinkiminen, ei ehtoja, ei pelkoa. Joka katolla on, älköön tulko alas ottamaan huoneestaan mitään. Ja joka kedolla on, älköön palatko vaatteitaan noutamaan. Ettekö jo ole kylliksi kauan puhuneet? Ettekö vihdoinkin tahdo elää? Oi Herra, kuinka kauan? |
2.3. 1907 Ilmestyneessä Elämässä oli muutamia Mietelmiä, jotka ansainnevat tulla kaivetuksi historian pölyistä, vaikka niiden tekijästä ei tällä hetkellä olekaan tietoisuutta.
| - Ystäväni, tiedätkös mitä kärsimykset
merkitsevät? Oleko milloinkaan tuntenut tuskaa niin syvää, taistoa sielussasi niin
ankaraa, että olet aivan nääntymäisilläsi sen raskaan painon alle? Onnetoin se
ihminen, joka tuohon taistoon sortuu, enää nousematta, mutta onnellinen tuhannen kertaa
onnellinen on se, joka tuosta taistelusta voittajana selviytyy. Kirkas on sen ihmisen
otsa. Kauvas ovat siitä karkonneet itsekkyyden ikävät pilvet ja murheiden mustat mujut.
Pelvotta käy hän uusiin taisteloihin pimeyden valtoja vastaan. Mutta voi sitä joka ei
milloinkaan ole tuskia tuntenut ja joka ikänsä kaiken on onnen päivänpaisteessa
lekotellut.Tyhjää tyhjempi, pimeää pimeämpi on sen sielun sopukka. Ei hänen
sydämensä koskaan soinnu eikä väreile vähäväkisille. Eikä hänen sielunsa siivet
koskaan vatsan vaatimuksia korkeammalle kohoa. Ei sen käsi koskaan kärsivän otsalle
laskeudu, joka ei itsekin ole murheiden maljasta maistanut, eikä se koskaan vuodata
öljyä toisen kirveleviin haavoihin, jonka omalla polulla ei ohdakkeita kasva. Mutta
kuinka suloinen eikö ole sen käsi kärsivän otsalla, joka on itsekin samasta
myrkkymaljasta maistanut ja samojen karien lomitse purtensa rauhan rannoille ohjannut. Niin, ystäväni. Kärsimystäkin on monenlaista. Pahin ja vaikein on se, minkä itse olemme päällemme vetäneet. Paljon helpompi on toisten tuottama tuska. Molempia pitäisi meidän hyödyksemme käyttää poistaaksemme rinnastamme itsekkäisyyden ituja. Emme saa omien erehdystemme painostamina vaipua välinpitämättömyyteen, emmekä toisten tuottaman tuskan alla mieleemme katkeruutta kasvattaa. Omat virheemme pitäisi meidän visusti tuomita, ja omat erehdyksemme empimättä tunnustaa. Lähimmäisiemme heikkoudet hellästi anteeksi antaa ja unhoituksiin upottaa. |
| - Mikä on lohduttavampi katsella, kuin ystävällinen henkilö. Mitä aurinko on luonnolle, on ystävyys ihmiselle. Auringon säde hiipii pimeimpiin piiloihin, se lämmittää kylmän maan ja saattaa siemenen itämään. Ystävyys on ihmissydämen auringon säde, huomaamattomasti tunkeutuu se ja sulattaa kivikovan pinnan. |
| - Nykyaikainen maailma ristiriitoineen on
puolueettoman sivistys työn tarpeessa. Puolueettomuuden sivistyslippua kykenevät kantamaan vain suurpiirteisempää maailman katsomusta käsittävät sielut. |
| - Jos lapsia kohdellaan kylmästi niin sulkevat he sydämensä niinkuin kukka sulkee kupunsa kylmiltä sadesäiltä, työläästi voi silloin mikään hyvä juurtua lapsen suljettuun sydämeen. |
| - Useimmiten onni asuu matalassa majassa kuin mahtavassa hovissa sillä kodin onnea ei luo kulta eikä hopea vaan sen tekee siellä vallitseva rakkaus ja hyvät tavat. |
18.12. 1906 julkaistussa Elämässä oli myös oheinen mietelmä Surun laakso
| Tätä elämää sanotaan surujen ja murheitten
laaksoksi, mutta mikään ei auta niin hyvin ihmissydämmen tuntemukseen, kuin juuri suru. Jos kirjailija kuvailee teille hämmästyttävän tarkoin ihmisluonteen salaisuuksia, niin silloin saatte olla vakuutetut, että hän on elänyt surujen laaksossa, hän on itse surrut. Se on kyynelten alkemiaa. Ehkäpä elämä surussa ja murheessa, onkin vaan syvempää ja hartaampaa elämää. |
Kuten näette, näiden mietteiden tekijää ei ole tuotu esille. Ehkä ne kuitenkin ovat Ervastin kynästä, ehkä eivät, silti niissä on tiettyä viisautta ja elämänkokemusta, jonka arvo ei riipu tekijää kohtaan tunnetusta auktoriteetistä tai muista määritteistä, sillä viisaus on aina arvossaan, tuli se sitten kenen suusta tai kynästä tahansa - arvelee EG.