Takaisin

"Kelväläisten kotisivu"

Kelvän 1910 rakennettu vanha koulu on vuosien vieriessä ollut monen ensiopintojen ja niihin liittyvien muistojen tyyssija. Seuraavassa Anneli Freeman,   koulun entinen oppilas,  tutkaelee Kelvän muinaisia ja vähän tuoreempiakin tarinoita. Hän laittoi myös meille, koulun nykyisille oppilaille, luokkakuvan vuodelta 1947-8.

Kelvä

Anneli Freeman

Seurojentalolla pysähdyttäisiin ensiksi, satoi tai paistoi. Ja kohta varmasti sataisi, sen verran mustia pilvet olivat. Äidin otsarypyt syvenivät ja suu mutrullaan hän jäi autoon istumaan, kun lähdimme kahlaamaan luonnontilaan hyljätyn heinikon poikki. Haljenneilta, sammaloituneilta porrasaskelmilta kurkimme ehjinä säilyneiden ovi-ikkunoiden läpi eteiseen. jonka seinällä repsotti ruostuneessa naulassa suutarin kyltti, vanhoja elokuvamainoksia, rakennustarvikkeita. Kun nousi kivijalan päälle, näki pilkahduksen salin puolelle. Seinustalla harmaalla penkillä istuu tyttönen / tuhatkauno hiuksissaan/ odottaen saattajaa / järven takaa soutajaa / Vihilahen Villeä ja / veljeänsä Vallea / Sormet aivan sykkyrällä/ kiinni pitää sukistansa / jotka valuu makkaralle / Hui, jos joku tanssiin pyytää? /   Suuta puree tiukemmalle / sormet tunkis korviin kyllä / ettei kuulis: lapsikulta / lapsikulta / sulle / nauraa / kyläkunta / Sukkanauhat arestissa / eivät esta pääsemästä / Seuraintalon tansseihin.

Autolle palattuamme kysyin äidiltä, muistiko hän Vihilahen pojat.  - Nehän olivat aikuisia miehiä ja sinä olit vasta viisivuotias, lapsikulta! Lapsikulta ja lapsikulta. Äiti aina sotki hyvät asiat. Sinäkin iltana lähetti isän hakemaan minut tansseista ennen viimeistä valssia, paljon ennen. Muistutin äitiä toisestakin jutusta, siitä kun kirjoitin Hanskille pääsiäiskorttiin: Rakas Hanski! Hyvää pääsiäistä. Eikä sitäkään saanut sanoa ja ei ainakaan lähettaa sellaista korttia.  Äitiä ei huvittanut ollenkaan minun muisteloni, sillä taivas oli synkkä ja lapsuudesta asti hän oli pelännyt ukonilmaa. Ehdotin että pistäytyisimme katsomassa vanhaa koulurakennusta, joka oli aivan Seurojentalon tuntumassa. Äiti oli ehdotusta vastaan, mutta enemmistö voitti. Kurvasimme koulun tai paremminkin koulujen pihaan tuulilasin pyyhkijöiden tahdittaessa kiivaasti takapenkiltä kuuluvaa naputusta toisten pihoille tunkeutumisesta sunnuntaina ja kutsumattomina:  - Eihän se semmoinen sovi. Mitä siitä ihmisetkin sanovat. Minä en ainakaan...

Pihassa on valtavan pitkät ja korkeat halkopinot, joiden takaa saapastelee iso mies autoa kohti. Äiti aloittaa heti tutuksi tulleen litanian 'eiköhän sitä jo sanonutkin'. Varmasti sanoi, mutta siitä huolimatta ja osittain juuri siksi aukaisemme auton oven ja astumme ja kastummekin välittömästi. Uudemmasta koulurakennuksesta lähestyy puolijuoksua käsi ojossa pieni nainen. Mies ja nainen toivottavat meidät tervetulleiksi. Äitikään ei nyt voi jäädä autoon, vaan tulee kättelemään. Lapsuuden koulu ja pihamaa eivät ole meitä unohtaneetkaan, meitähän on suorastaan odotettu.

Kerroin keitä olimme ja mitä halusimme. Koska meillä oli nyt kaksi opasta, jakauduimme kahteen ryhmään. Äiti valitsi yläkoulun puolen, missä oli vähemmän portaita ja missä oli ollut entinen Sumperin asunto. Iso mies isoissa kumikengissa kulki hänen edellään. Pieni nainen pienemmissa kumikengissä saatteli meidät alakoulun opettajan alakerrassa olevaan asuntoon, missä ei juuri ollut mitään merkittävää. Asunnon alapuolella leijuu tuttu tunkkainen keittojen, soossien, herne- ja liharokkien hapan haju entisestä keittolatilasta. Hajuun sekoittuu hajalle purtujen vitamiinikapseleiden oksettava olo. Kalanmaksaöljyä kyllä saatoin juoda vaikka pullon suusta. Äiti taas oli haljeta kauraryyneistä, joita hän odotusaikana ahmi, kun tarvitsi vitamiineja. Koulussa joskus söimme taululiituakin, mutta se ei maistunut yhtä hyvältä kuin kotona pystyuunista raaputettu kalkki. Alauokasta on purettu uunit. Niiden vieressä oli ruskea halkolaatikko, jonka sisään joskus tipahdimme, Kaisa ja minä. Me olimme kuunteluoppilaita, ja kuunteluoppilaille annettin oikeat pulpetit vasta joulun jälkeen, kun ensin katsottiin, osasivatko he olla kuin muut ensiluokkalaiset. Kerran opettaja kysyi tunnilla ihan kaikkien muiden aikana, olivatko isä ja äiti olleet metsänhoitajan syntymäpäivillä. Se vaan kysyi, kun me tunnettin se. Jotkut toivat opettajalle voita tai kermaa tai kananmunia, mutta me vaan tunnettiin. Kerroin, että äiti ei ikinä lähtisi isän kanssa mihinkään. Äiti sai niin paljon hävetä, kun konnarin piti auttaa äitiä raahaamaan isä junasta alas, kun isä oli niin huppelissa. Sitten äiti sai yksikseen raahata isän asemalta ja Ollin Martta varmaan näki salikammarin ikkunasta ja Samulin Hilma haukkuisi taas. Illalla isä ja äiti riitelivät. Isä örisi ja viskasi pankkikirjan lattialle: "... toisten nurkissa ja toisten nurkissa ... ei tule siansyöttäjää ... Jaakko kommer Helsingfors!"

Äiti kierteli yläkoulun opettajan asunnossa, joka oli yläluokan takana ja kokonaan alakertaa ja monta kertaa isompi kuin alakoulun opettajan yläkerran asunto. Opettajatar Sumperi asui tietysti yksin, paitsi joskus hänen vanha äitinsä oli monia viikkoja, joskus kuukausia, tai nuoremman sisaren mies kahden jäniskoiran kanssa tuli muutamaksi päiväksi metsälle. Vaikka olin alakoulussa, sain jokus kantaa puita Sumperin keittiön halkolaatikkoon. Silloin näin kuinka hienoa sisällä oli. Vierashuoneessa oli kirjoituspöytä, jossa oli kirjahyllyt toisella puolella. Ei, ei se ollut vierashuoneessa, vaan työhuoneessa, vierashuoneessa oli keltainen plyyshisohva ja seinälla oli Jeesus Martan ja Marian kanssa. Leenan kotona oli erilaista, paljon vanhanaikaisempaa. vaikka Liisa-täti oli oli rikas ja omisti tuhat hehtaaria metsää, mutta sillä oli selässä kyttyrä. Liisa-täti oli vanhapiika niin kuin yläkoulun opettajatarkin mutta hänellä oli Leena, kasvatti ja piikoja ja renkejä. Hän omisti myös huvilan, jonne kesän alussa saapui kaksi melkein satavuotiasta tätiä Helsingistä. Koko talonväki oli tätejä vastassa kello kymmenen junalla, jossa oli jäätelönmyyjä kesällä. Leenalle tietysti ostettiin vaniljajäätelö joka valui auringonpaisteessa puhtaalle, valkoiselle esiliinalle. Kun illalla kävimme maitotingillä Leenan kotona, kävin Leenan kanssa tervehtimässä isotätejä huvilan verannalla, missä he istuivat valkoisiksi maalatuissa rottinkituoleissa. He joivat teetä. Leena sanoi että meillä oli paljon vapaampaa. Mutta kun asemalle tuli nuori sähköttäjä, muuttui meno Liisa-tädinkin tuvassa: siellä pelattiin kylän ensimmäinen jääkiekko-ottelu, leipälapiot ja pitkät lattiaharjat mailoina, puupalikka kiekkona ja niinhän siinä kävi että tuvan ikkunoista yksi oli säpäleinä. Onneksi syyllinen ei ollut veljeni, joka oli jo ensimmäisellä oppikoulussa ja kulki junalla kouluun, vaan se oli se komea, uusi sähköttäjä, eikä Liisa-täti tykännyt ollenkaan kyttyrää vaan nauroi kippurassa.

Kun alakoulun opettaja, jolla oli kolme lasta ja metsäteknikkomies, muutti pois, minä ja Leena lauloimme koulun portilla kuorma-auton vieressä hänelle. Niin kuin muuttolintusen tie kotoa kauas matka vie -matkalaulua ja itkimme. Mutta saimmekin uudeksi opettajaksi kirjailijan, joka lauantaina matkusti miehensä luo ja maanantaina matkusti takaisin, junalla tietysti, kun ei silloin mitään linja-autoja kulkenut. Entinen opettaja pysyi aina koululla, mutta sen mies tuli kotiin lauantaina ja lähti maanantaina. Koko koulu ja koko kylä muuttuivat salaperäiseksi. Kirjailija nousi junaan, kirjailija laskeutui junasta, kirjailija tuli koululle, kirjailija oli koululla, kirjailija lähti koululta. Yhtenä lauantai-iltana ilmestyi yläkoulun opettajattaren ovelle iltapimeällä tuntematon mies, joka esitteli itsensa tohtori Zibinskiksi. Hän halusi tavata kirjailijan ja kertoi, että he olivat nuoruuden tuttuja. Sumperi oli ollut ihan kauhuissaan, sillä hän oli aivan yksin koululla. Mies oli näyttänyt ihan ulkomaalaiselta, ja johan se nimikin oli erikoinen. Oli sen verran pimeää, ettei Sumperi ollut kunnolla erottanut miehen kasvoja, mutta mustat viikset vieraalla oli ollut ja kooltaan hän oli ollut sähköttäjän mittainen. Tämä tapaus viivästytti maanantaiaamun aamuhartautta. Kateederin ja urkuharmonin välissä käydystä supattelusta erotimme, Leena ja minä, ainakin 'mustat viikset' ja 'sähköttäjän kokoinen', ja meitä olisi naurattanut ääneen, koska Liisa-täti ja minun isä ja äiti olivat olleet tohtori Zibinskin kanssa koulun nurkalla, ja heillä oli ollut hauskaa. Totuuden hengen aikana Leena tökki minua selkään, mutta en kääntänyt päätäni.

Olikohan äidille tullut mieleen sama asia.Tapasimme toisemme eteisen vaatenaulakoiden kohdalla.Aiti ei enää ollut kireännäköinen. Hyvin hän oli selvinnyt muutamista harvoista rappusista lonkkakivustaan huolimatta. Sää oli entisellään, vettä pudotteli solkenaan ja ukkonen jyrähteli. Äiti oli kertonut martat ja mariat ja myös sen, että Saimilta, siis Sumperilta, saamansa taulun hän on luvannut tyttärelleen joka on suomen maisteri ja jolla on englantilainen mies.

Emme kuulleet keskustelua, mutta jotain tällaista oletimme, sillä miesopas riisui kumikenkänsä, kätteli toiseen kertaan ja johdatteli meidät, satunnaiset kulkijat, sisälle kaikkein pyhimpään, entiseen yläluokkaan, jossa oli vain tyhjän tilan täytteenä matto, matolla pöytä, pöydällä kukka. Mekin riisuimme kenkämme ja veimme ne eteisen puolelle. Naisopas meni omille asioilleen ja jätti meidät neljästään saliin, jonka seiniä kiersivät valokuvat ja kuvien alla runotekstit kahdella kielellä. Tekijäksi, runontaitajaksi osoittautui kumikenkäinen jättiläinen.

Kuvan luota toisen luo siirtyi kolmikko. Paljasjalkainen runoilija, suomen maisteri ja kielenkääntäjä... tulkitsivat Pohjoiskarjalaisia kuvia ja runokuvia pitempään kuin aika olisi sitä sallinut. Äiti alkoi pitkästyä seisoskelemaan vanhan pystyuunin vieressä. Huoneessa ei näkynyt istuimia. Katse kertoi, että lonkkaa kivisti ja olisi ollut välipalan aika, sen veren sokerin takia.

Kun saimme työn tehdyksi, siirryimme eteistilaan odottelemaan hetkeä, jolloin voisimme liikoja kastumatta päästä autolle. Sade kuitenkin vain yltyi. Odotellesamme selailimme eteisen pöydällä olevia esitteitä, monisteita, runovihkosia. Sivu 11, Varkauden runot: Keittolan emäntä on / tyytyväinen. / Autot täynnä perunoita ja lihaa / ajavat pihaan. / Jääpuikkoja räystäällä. /  Vahtimestari lakaisee portaita. / Jääpuikkoja räystäällä. / Keittolan emäntä on tyytyväinen. Entisen koulukeittolan puoleisesta päästä palaa takaisin nainen ja kuiskaa jotakin miehen korvaan. Mies ottaa runovihon, ojentaa sen meille, ojentaa vielä toisenkin. Siitä alkaakin uusi kierros. Avainsana on Kalevala.

Salin ovi aukenee. Jännitys nousee. Sali on täynnä äitejä ja lapsia, voi olla jokin isäkin. Sinisen katederin edessä Leena, minä ja Eeva / sydän, risti ja Suomen lippu / kuvaelmassa Koti, Uskonto ja Isänmaa. Mutta nyt tyhjään saliin ilmestyy neljä tuolia kuin taiottuina, maan raosta manattuina, ja me jäämme odottamaan? "NOUSI TUULET TUULEMAHAN / SÄÄT RAJUT RAJUAMAHAN." Suljen silmäni. En aio vilkaistakaan vierellä istujiin. Tämä on uskomatonta.Tämähän on VÄINÄMÖINEN. Kyllä nyt on äidinkin uskottava että Kalevala on totta eikä mitään jonniinjoutavaa. Olkoon englantilaisilla Shakespearinsa, mutta ei ole 'liivenä'. "KOVIN LÄIKKYI LÄNSITUULI / ENEMMÄN ETELÄTUULI / ITÄ INKUI ILKEÄSTI / POHJOINEN KOVIN PORASI." Sampo-retkeä seurasi ajankohtaistapahtumia nelipolvisella trokeella, aivan uunituoretta. lltapäivä oli muuttunut illaksi. Sade lakkasi. Pilvien lomasta pilkahti ilta-auringon säde luokan lattialle. Äiti viestitti vieressä pillereistä, jotka olisi pitänyt jo ottaa, mutta ne eivät tietenkään olleet mukana ja - laulu on kolme lukua. Yleisön pyynnöstä laulaja lyhensi läksiäisvirren ja saatteli tyytyväisen joukon pihamaalle. Hyvästellessään Väinämöinen otti joukon vanhimman kädet omiin käsiinsä, sormet sormien lomahan ja lumosi laulullaan hänetkin: Hämärän rajamailla / Pohjois-Karjala, / köyhän viimeinen toivo:/ kadottaa katkeruuden / viimeinen tuntu, / pukea yllensä / runouden huntu.

Väinämöinen ja hänen naisensa palasivat koivuhalkosavottaansa. Ulkohuussien ohi ajaessamme muistan: juostaan / portaat / kiireissään, / kannet / syrjään / paiskataan, / alas / vielä vilkaistaan / pojat / ettei kurki vaan / Karjalaista pala sulle, / pehmitäpäs osa mulle! / - Senkin pirun prinsessa! /  Evakkoja molemmat. Äitiäkin huvitti. Poistuimme toisesta portista, jonka pielessä oli ilmoitustaululla jokin juliste. "Tervetuloa valokuva- ja runonäyttelyyn Pohjoiskarjalaisia kuvia."

 

© Anneli Freeman

2002

Takaisin EG:n pääsivulle