Höly

Kova oli ääni.

Kadonnut lääni

hämmensi pääni

mämmensi ystävääni

vatsasta saakka

putosi taakka

repesi reppu

heräsi heppu

ja hörisi pää

eli peppu!

Hän

Hän esitteli itseään,

jota ei ollut.

Hän esitteli

tuotteitaan

joita ei saanut olla.

Hänet nähtiin.

Hänet tiedettiin…

tuskin siedettiin.

Pilkka on

paikallaan tikkataulussa,

mutta harva sen taitaa.

Pilkka kuuluu

myös julkiseen sanaan,

sillä erotuksella,

että parempi

mitä kauemmaksi

ytimestä osuu.

Siis, pilkka on

aina paikallaan,

sille ken sietää

tarkoituksen tietää.

Pilkka on valkea

laikku otsassa,

valo, joka loistaa pimeydessä

yön kärpäsiä houkutellen

Mutta päivänvalossa

pilkka katoaa,

jäävät vain kaatuvat puut.

Jos niihin liiaksi tuijottaa

tulee sokeaksi

ei näe omaa kuvaansa

muissa.

Se, siitä pilkasta,

se!

Kylddtyyri

Oli kyllddttyyri

hieno kuin

entinen hiiri,

vaan runon kissa

loikki sen salin poikki

ja säkeillänsä

retuutti

pyörryksiin hiiriparan.

Vaan hiiripä aivan

ei ollut se arka,

sillä eihän kissa

pieneen piiriin sovi.

Kas, siinä syy,

miks kylttyyrin tuvassa niin

matala on ovi ja korkea

on kynnys,

ettei kissanmourinasta

hälyääntä synny.

Sitten vasta hiiriparat

supatella taitaa,

kun on pöytä koreana,

jalka yhtä raitaa.

Kissat on niin kauheita:

Kun kirjava on turkki,

ei siitä selvää

saa ken pöydän

päältä urkki.

Mutta hiiren kasva vasta

on sileä ja harmaa

se sivistystä silottaa

ja vakaumusta varmaa.

Vaan kissanloikat kaameat

ei sovi tilaan vähään,

siks rajoitamme lorumme

ja järjenkäytön tähän .

Kylväjä

Kova ääni

pehmeät

sanat

vaikka meni lääni

en valita sitä

on lännessä itä

en valita sitä

mitä sitten?

sitä mitten

tiedä ja taida

vai taita

ja tietä

pitkin runojasi laita.

On runon polku kaita

housunpuntti raita

väristäkin taitaa

säristä ääni

käristä, täristä

tuskasta tästä

maan ääriä

äristävästä

Ei ole tuskalla

rajaa

Ei tiedolla tietä ylittämättä

kulkematta

tuska on aina

paikallaan

ja tieto ei koskaan

muutu

mutta kulkija kelvässä

kulkee vaan kylväen

siementä runouden maan

Lama

Surkeat on

säkeet

terävät niin äkeet

pistelevät jalkaa

vaan käyttää

täytyy runojalkaa

ontuvaakin

untuvaista

horjuvaista

kyhäystä tätä.

Tuskin poistuu

maailman hätä

säkeilläni näillä,

vaan

täydemmillä tähkäpäillä

sanoma on sama:

Ei puute ole rahasta

vaan runoudessa lama

Oma kehu

Oma kehu:

Oli jehu

jolla ääni

oli

ja toisella rannalla Koli.

Huusi pitkin Pielisen pintoo

hintoo kysymättä

nostaa luonto rintoo

ihteänsä kehumatta

kateutta kiehumatta

riehumatta

liehumatta

sanan läilä lyö.

Ei tyhjään ollut työ

ei lopu elämä

ei lopu runous

on ääni aina uus

hengen aateluus.

Ja ehkä joskus säkeenikin

hosumatta heiluu

yhtä rataa rahisee

setelit kun kahisee?

Mutta ah voi minua!

Rahaa en mä syödä voi!

Ja siksi ilman aikojansa

mölylaulu soi!

Ohi meni

Ivan nuolet!

Pian kuolet!

- Uhkaukset ei tehoa?

Ne koskee

mieltä,

kehoa.

Vaan ihminen;

on toista maata.

Laulamasta laata,

rannan puut

ei voi,

kun sielussa ja

nielussa mun

Elon laulut soi!

Kiima

Pitkään

on painanut

Sanojen kiima

tuimasti tuikkii nyt

kylmyyden viima.

Sanojen miekat,

tunteiden säilät,

ruoskivat riimit,

räiskyvät miimit

Rakkauden rantoja

ratsuni ravaa

Kuoleman portteja

katseeni kavaa.

Suomen suuri tarina

nalkutus, narina:

Rikki on arina;

riimi on mätä!

Räisky nyt runo,

älä henkeä jätä!

Rohja

Seinän rakoon

tungettuna

runosuoni sykki.

Jyrän alle

tyrättynä

runoilija lykki.

Kehässä kun

kiertää

omatunto hiertää.

Tietä pitkin

tallustellen

runon haitu herää

Hyvä tietää

lukijan on

lähtökohta tämä:

Eri teitä kulkien

ei lopu elämä

ja järjen

ääntä kuunnellen

löytyy oma pohja

vaikka äänen

kääreenä

on ruma ukon rohja.