Takaisin

Eino Leinon teosofiaa

Tämän sivun lähtökohtana on kirjailija Esko Mustosen Ultra-lehdessä 12/98 julkaisema artikkeli EINO LEINON HENKINEN TESTAMENTTI. Miksi historiankirjoitus on vaiennut suuren surnoilijan sielun henkisyydestä? (Ultra,1998,12,18-19). Aiheellisen huolenpidon ohessa Mustonen kirjoittaa artikkelissaan mm., että "yksikään teos" "julkisten kirjahyllyjen pitkistä riveistä" ei pidä sisällään Leinon yhteistyötä ja Pekka Ervastin kanssa. Tämä väitös on kuitenkin liian pitkälle menevä, sillä ainakin EG:n Teosofia ja Suomen uusromantiikka käsittelee keskeisesti Leinon suhdetta teosofiaan ja myös Pekka Ervastiin.

Tässä yhteydessä on tarkoitus käydä läpi yksityiskohtaisesti Leinon teoksia ja arvioida niiden "teosofista luonnetta" Ervastin elämäntyön selvittelyn yhteydessä syntyneiden tietojen valossa. Yksi tärkeä nuoren Leinon ajattelua valottava tekijä on tutustuminen hänen yhdessä Kasimir veljensä kanssa vv. 1898-9 toimittaman Nykyajan sisältöön, jonka perusteella tällä sivulla tulee arvioitavaksi myös Nykyajan teosofinen luonne.

Leinon runojen teosofiasta

Maaliskuulla

Eino Leinon esikoiskokoelma Maaliskuun lauluja ilmestyi v. 1896, jolloin tekijä oli 17 vuoden iässä. Onervan mukaan suurin osa Maaliskuun lauluista oli koulupoika-ajoilta ja osa jo (Hämeenlinnan Lyseon Toverikunnan julkaisemassa) Vasamassa julkaistuja. (Onerva, Eino Leino,1979,52-62,104). Runojen syntyyn ja mahdollisiin kirjallisiin lähtökohtiin sen enempää puuttumatta, ohessa joitakin arvioita Maaliskuun laulujen sanomasta teosofian kannalt arvioituna.

Maaliskuun lauluja alkaa runolla Maaliskuulla. Sen alussa Leino luo kuvan kevään tulosta palmusunnuntaina, jolloin "ilma tuoksahtaa niin puhtahalta,/mut kylmä tuntu on sen tuoksullai - /on vielä talvi,viel' on hallan valta."

Talven ja hallan symboliikan lisäksi taivaskin on "valju ja maa on vanki". Leinon mukaan luonto nukkuu kuni herttahinta onnen untaan uinuva lapsonen, jonka hengitystä tuskin kuulee ja urvutkin jo unelmoi keväästä ja "kesä haaveksii jo hangen alla." Samoin ovat maaliskuun "nuoret laulut" "kevätunelmoita urpupuun" ja "lemmen haavehia hangen alta" - "kun vast' on aavistettu kevään valta." (Eino Leino, Kootut teokset. I. Helsinki, 1926,3-4).

Maaliskuulla -runon merkityksiä arvioidessa on keskeinen kysymys vapaudesta. Missä määrin vapaus on lapsen mahdollisuutta kasvaa itsenäiseksi ja omista lähtökohdistaan toimivaksi aikuiseksi, missä määrin siinä on kysymys luonnonlain omaisesta kasvamisesta, kun siemen saa aikaan vastaavan seurauksen. Kolmannen laisen vapauden siemenen tarjoaa vielä palmusunnuntaihin yhdistyvä Kristuksen mysterio. Luonnon ja valtiollisen vapauden lisäksi talven ja hallan valta voi myös olla ihmissielussa, jonka vapautuminen seuraa Kristus-tajunnan syntymistä ihmisessä. - Missä määrin nuoren Leinon käsitteistöön kuului Kristus - luonnon ja ihmisen käsittävänä kosmillisena prinsiippinä siitä on ennenaikaista tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä yhden yksittäisen runon perusteella. Kuitenkaan Maaliskuulla runossa esiintyvä ajoitus palmusunnuntaihin sisältää myös viitteen Kristuksen esiintymiseen ihmisten kunnioittamana opettajana ja hänen kohtalonsa, murhatuksi joutumisineen ja ylösnousemuksineen. Ainakin Maaliskuulla sisältää uuden odottamisen unelmointia ja kaipausta, joka tietysti on myös nuoruuteen luonnollisesti yhdistyvä tunnelma. Tulevien runojen osalta onkin syytä keskittyä niiden esittämien unelmien ja kaipauksen sisältöön ja kohteeseen.

Teosofiseen käsitteistöön uuden kulttuurin ja renessanssin ajatus liittyi olennaisesti siten, että H. P. Blavatskyn mukaan "Kalijugan", pimeän ajan ensimmäinen jakso päättyi n. v. 1898 tienoissa, jolloin kevätpäivän tasauspiste "siirtyi vesimiehen" merkkiin. Ervastin mukaan "vesimiehen merkissä vaikuttaa planeetta Uranus, joka on yksilöllisen itsenäisyyden, yritteliäisyyden ja aloitteellisuuden planeetta." (Ervast, Ihmisyyden uskonto,1940,172). Sitä vastasi myös uuden rodun ja uusien ihanteiden esiinmarssi. Jeesus Kristus puolestaan ilmensi Kalojen merkin ja sitä hallitsevan Neptunus planeetan edustamaa syvintä ihmisrakkautta. (Emt.,171). On merkittävää, että Ervastin mukaan Jeesus Kristus esiintyi Kalojen merkin alussa, ja yhtä lailla myös Vesimiehen ajan alussa tuli esiintymään uusi suuri Opettaja, joka Ervastin työtoverin J. R. Hannulan mukaan oli juuri Pekka Ervast. Hannulan Ervastia koskevat väitteet on perusteltavissa Ervastin kirjallisuuden ja elämäntietojen nojalla, mutta Ervastin ohella myös monet muut olivat lupautuneet uuden kulttuurin rakentamiseen tähtäävään työhön. Ja sellaisena henkilönä Eino Leinokin saattoi tuntea lapsuudestaan alkaen uuden luomisen kaipuuta.

Lapsen ja hangen alla uinuvan luonnon uuden luomisen kaipuuta saattaa vielä pitää nuoruuden viattomuuden ja puhtauden ilmentäjänä. Samoin uusi rotu tai uusi itsenäinen kansa on myös tilaisuudessa aloittamaan uutta kulttuuria. Pitkään uinuneen suomalaisuuden ja suomen kansan vapausunelmien ilmentäjänä nuori Leino oli täynnä uskoa suomalaisen kansanhengen elin- ja luomisvoimaa kohtaan, jonka hän parhaiten tunsi omissa suonissaan. Ervastin mukaan (1926) Leino olikin suomen kansan muinaisiin mysteerioihin vihitty henkilö, joka jo nuoruudestaan alkaen tunsi, että hän ymmärsi Suomen kansaa ja tahtoi tehdä työtä sen puiolesta. (Vihkimyksen polku ennen ja nyt,1955,175-6).

Koti

Koti osaston aloittava runo Isän kuollessa on kirjoitettu 1890, kun Leino oli 12-vuotias. Samana vuonna hän päätti opintonssa Oulussa ja aloitti opintonsa Hämeenlinnan lyseossa ja kirjoittelunsa toverikunnan Vasamaan. Einon runoilua tuki myös se, että vanhin veli O. A. F. Lönnbohm julkaisi 20.9. 1890 toimittamassaan Hämeen sanomissa hänen runonsa Kajaanin linna. (Onerva,47-56).

Isän kuollessa I. esittää kevään kukkeuden ja kuoleman välisen ristiriidan. Tämän runon osalta ei ole syytä tehdä sen pitemmälle meneviä johtopäätöksiä. Runon elämän ja kuoleman symboliikka ja jälkimmäisen tuottaman surun kuvailu perustuvat Leinon henkilökohtaisiin tuntemuksiin. Käytännössä isän ja samoin Leinon nuoruuteen ajoittuva äidin kuolema, samoin kuin opiskelu kaukana kotoa voimistivat Leinon riippumattomuutta ja itsenäisyyttä lähimmäisten asettamista paineista, mikä tuki hänen rooliaan kimpsuttomana ja kampsuttomana kulkijana - totuudenetsijänä, josta Ervast käytti Valoa kohti -teoksessaan nimitystä "koditon vaeltaja". (Valoa kohti,1920,126).

Koti II runossa Leinon lyyrillinen minä istuu yksin kotilahden rantamilla ja toivoo taivon Herralta, ettei tämä vielä pariin vuoteen vie heidän taattoaan. Tämän toivomuksen myötä tuli tunne, kuin aallot ois "säälitellen laulelleet,/ rukoelleet hongat, raidat,/ rannan paadet heltyneet.". Mutta "viikon päästä" runon minä saattoi taattokullan "oudolle retkelleen" ja saattoi silloin "alle mullan/ myös lapsenuskoni toiveineen." (Eino Leinon Kootut teokset,I,6-7)

Koti runon jatkossa Leino murehtii isän työn murtumista ja kodin lapsiparven hajoamista maailmalle ja se sai hänen kaiuttamaan "kaihokielin" "lietoa" kanneltaan sekä lapsuuden onnea, uskoa ja uinailuta "kuin syksyn siirtyvä leivonen/ suvilempeä, laulupuita." (ELK,I,7).

Murheen tunnelmaa viestittää myös Koti III -runo. Siinä runoilija vertaa hangen kiiltävän pinna kylmyyttä saiturin rintaan ja lehdettömän syksyn lehdon kolkkoutta orvon kehtoon, mutta niitäkin kylmempi ja kolkompi "vielä on varmaan/ patsas haudalla taattoni armaan." Jos rinnastaa Leinon tunnelmaa Ervastin esitykseen Suomen kansallishengen inspiraatiosta, niin nämä nuoren Leinon tunnelmat vastaavat Ervastin Suomen kansallishengelle ominaisena pitämää murhemielisyyttä, jonka mukaan "soitto on suruista tehty". On kuitenkin mielenkiintoista, missä määrin runoilijan murhe on omasta onnettomuudestaan valittamista, ja missä mielessä siihen sisältyy myös murhetta armaan isän työn murtumisesta. Leinon isän työ ei nimittäin ollut vain oman perheen tai leivänansaitsemiseen tähtäävää, sillä maanmittari Anders Lönnbohm (1824-1890) toimi mm. Suomen ja Venäjän välisen rajan vetäjänä Jäämeren rannalla. Samoin taaton työn murtumiseen saattoi sisältyä kotitilan hoidon sekä äidin elinolojen heikentyminen. (Onerva, Eino Leino,19-20).

Muissa saman runon versioissa Leino kertoi lapsuudenuskonsa haihtumisesta vieläkin voimakkaammin äänenpainoin. (Onerva,56-9).

4.3. Rikkaruohoja ja äidin kuolema

Peltosen mukaan Eino Leino piti Hämeenlinnan klassillisen lyseon kuudesluokkalaisena 5. marraskuuta 1892 toverikunnassa esitelmän "Indian uskonnoista". (Aarre M. Peltonen, Eino Leinon ruotsinkielisiä runoja 1. Kaltio 1989;1,28-30). Onervan mukaan Leinon lukuvuonna 1892-3 toverikunnan lehteen Vasamaan kirjoittamat runot osoittavat, että "nuorukaisiälle tavalliset maailmankatsomukselliset ristiriidat myllersivät hänenkin mielessään." (Onerva,54).

Myös Rikkaruohoja runo kuvaa jonkinlaista risäistä ristiriitaa. Äidin työ kantaa kyllä hedelmää puutarhan hoidossa, mutta poika tuntee rasitteena oman ryytimaansa rikkaruohot. Sitä vasten myös äidin v. 1896 alussa tapahtunut kuolema syvensi Einon yksinäisyyden tunnetta, johon vielä liittyi jo aiemmin tapahtunut lapsuudenuskon menettäminen.

Lemmenlyyrikko ja kesä

Kodin hajoamisen ja lapsuuden häviämisen rinnalla Maaliskuun lauluissa on runsaasti lemmenlyriikkaa. Nuori runoilija milloin laskee veneelään kultansa rannalle, milloin soutaa yksin yössä ja laulelee hiljakseen. Onnen vaihtuviin kuvioihin kuuluu myös pettymysten eriasteinen kirjo, toisaalta epävarmuus vastarakkaudesta, toisaalta kiusaaminen ja rakkauden koettelu. Osaltaan Maaliskuun laulujen Kesä osaston runoissa tuntuu Heinen ja Erkon laulurunouden vaikutus. Osaltaan niiden teemoilla on vastaavuutta myös Runebergin runouteen, kuten esim. Paimentytön kesässä.

Siinä nuori tyttö kulkee päivät pitkät korpimailla karjaa paimennellen ja lauloi laajan ilman lintusille/ rinnan nuoren kaihot kaukomielet. Laulunsa lomassa neito kohtaa metsätiellä uljaan, pyssy selässä kulkevan valkolakkipäisen nuorukaisen, joka kysyy häneltä miten tietä voisi/ päästä vaaran taakse tarvassuolle. (LKT,1,18).

Pojan mentyä tyttö jäi itkemään, vaikka ei itse tiennyt, miksi itki. Toisella kertaa tavatessa poika istui immen vieraan kaiken kesä-illan/ nauratellenneittä kainokaista. Ja impi jäi taas itkemään, eikä vieläkään tiennyt, miksi itki. Sen sijaan syksyn tullen metsämiestä ei kuulunut enää, eikä kaikunut laulu kalliolta, jossa paatta vasten paimentyttö itki ja nyt hän tiesi kyllä, miksi itki. - Niin miksi tyttö itki? - Sitä Leino ei runoillut, vaan jätti sen lukijan vastattavaksi.

Yksinkertainen tulkinta runoon avautuu yhteiskunnallisten suhteiden kautta, jolloin paimentyttö edustaa tavallista kansaa, kun taas korpimailla pyssy selässä kuljeksiva valkolakki nuorukainen liittyy sivistyneistön kuvastoon. Ja silloin tytön itkun syynä voi pitää tietoa siitä, miten mahdotonta on hänen ja nuorukaisen välinen liitto.

Toisaalta riemusuulla laulavalla tytöllä oli jotakin rikkautta, mitä Leinonkin asemassa oleva runoilija saattoi tavoitella, nimittäin elävä yhteys perinteeseen, ja myös tieto paikallisista oloista. Nuorukainen on kuitenkin niissä oloissa vain satunnainen retkeilijä, joka saalistusretkiensä jälkeen palaa takaisin "sivilisaation" piiriin. Leinon runolle on kuvaavaa, että nuorukainen ei jää murehtimaan naurattelemaansa neitokaista, vaan ravistaa siitä kertovat muistot yltään kuin vesi hanhenselästä tai Leino runoaan hanhensulkakynästä. - Oliko hänelle sitten rakkaus vain runouden aihe, jossa mielenkiinto kohdistui itse rakastumisen aiheuttamaan tunteeseen, ja sitä myötä vapautuvaan luovaan voimaan, kuten esim. Ervast kertoo Goethen yhteydessä? Vai oliko Leinokin itse tietoinen omasta donjuan-luonteestaan ja kärsi sen toisille aiheuttamista tuskista.

Samalla paimentytön luovan lyyrisyyden kuvaus on myös ylistystä Suomen kansan alkuperäiselle luovuudelle, jota sivistys ei ehkä vielä silloin kyennyt kovinkaan hyvin ottamaan huomioon. Ja neito voisi myös laajemmin edustaa Suomen kansallishenkeä, jolta mielihyvin riistettiin rinnoilta sen paras anti runojen muodossa, mutta joka muuten jätettiin oman onnensa nojaan. Ja silloin neidon itku ei ole vain oman unohduksiin joutuneen ihmisen itkua, vaan surua siitä, että ei pääse syvällisemmin vaikuttamaan oman kansansa kehitykseen. - Vastaavasti valkolakki nuorukainen vertautuu Topeliuksen käsityksiin ylioppilasnuorisosta maan henkisenä valiojoukkona, mikä hänellä kuitenkin vuosien mittaan vaihtui Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan odotukseksi, joka yhtä lailla voi olla sekä sukupuolielämän että muutenkin henkisen elämän taustalla vaikuttavan kaihon alkuperä. Sen osalta neito oli herännyt kaipaamaan jotakin uutta ja parempaa, jota voisi rakastaa, mutta nuorukainen kulki vielä oman itsensä täyttämänä, eikä osannut nähdä ympäristöönsä sisältyviä todellisia arvoja. Tämän osalta nuori Leino suuntasi runoutta lukevan yleisön mielenkiintoa ihmisen sisäiseen kauneuteen, joka ei riipu muodollisesta oppineisuudesta.

Nykyajan teosofinen luonne

1. Nykyajan ohjelma ja tavoitteet.

Vv. 1898-9 Lönnbohmin veljekset Kasimir ja Eino Leino toimittivat ja julkaisivat kaksi kertaa kuukaudessa ilmestyvää kulttuurilehteä Nykyaika. Lehden tavoitteena oli "yhdistää eri sääty- ja ammattiluokkia sekä puolueita" "yleisen kansalaissivistyksen siteellä, koska oikea kansalaissivistys on terveen yhteiskunnan ainoa vankka pohja." - Näin todetaan 1. vuosikerran päätteeksi julkaistussa ohjelmajulistuksessa "Vanhoille ja uusille lukijoillemme". (Nykyaika,1898,900).

Tässä tarkoituksessa Nykyaika yritti tarjota lukijoilleen suomenkielellä sen, "mikä eri kansojen henkisistä tuotteista yleisinhimilliseen sivistykseen kuuluu". (NA.1898,901).

Kulttuuritehtäväänsä Nykyaika toteutti eri maissa julkaistuja lehtiä lainaamalla ja tahtoi seurata "kaikkia kansalaissivistyksen eri aloja". Niinpä lehden artikkelien aiheet olivat "yhteiskunnallis-valtiollisen, uskonnollisen, tieteellisen, kirjallisen ja taiteellisen elämä, teollisuuden ja kaupan aloilta". Ja useat kirjoitukset olivat "parhaiten ulkomaisten tiedemiesten ja oppineiden kynästä". (NA,1898,902-3).

Toimituksen ja avustajien laatimien kotimaan ilmiöitä käsittelevien katsausten tukemana lehti pyrki olemaan yhdyssiteenä "sekä vanhempain että nuorempain kirjailijoittemme kesken". Kasimir Leino toimi lehden päätoimittajana ja veli Eino aluksi toimitussihteerinä. V. 1899 puolella toimitussihteerin tehtäviä hoiti K. A. Petrelius ja lehden avustajina mainittiin mm. kirjailijat: Santeri Alkio, Väinö Andelin, Ilmari Calamnius, J. H. Erkko, Kaarlo Forsgren, Kauppis-Heikki, Kyösti Larsson, Niilo Mantere, Severi Nyman, Pietari Päivärinta, Lauri Soini (joka myöhemmin kirjoitti myös Työmiehen illanviettoon ja esiintyi Ervastin arvostelijana) Maila Talvio ja Yrjö Veijola. (906). Huomattavia poisjääntejä avustajien joukosta olivat mm. Juhani Aho ja Arvid Järnefelt.

Nykyajan arvokas sisältö kasvatti lehden ensimmäisen vuoden koon yli 900 sivuun ja toimitus oli tyytyväinen 1 200 nousevaan tilaajamäärään. (903).

2. Uusromantiikan taustoja

Yhtenä Suomen uusromantiikan vaikuttajana on tuotu esille englantilainen arkkitehti ja kirjailija William Morris (1834-1896), jokaMaija-Liisa Talvikannan mukaan oli "kirjoituksissaan utopistinen sosialisti". (M-L. T., Morris, William. Otavan iso tietosanakirja. Kuudes osa. Keuruu 1967,38).

Toisessa numerossaan Nykyaika julkaisi "Kirjallisuutta ja taidetta" palstallaan Morrisia käsittelevän artikkelin "Eräs taideteollisuuden uudistaja". Sen mukaan Morrisin sosialismi oli Leinollekin tyypillistä "kauneuden sosialismia" - kauneuden tekemistä kansalle tajuttavaksi, sillä Morris kirjoitti "Daily Chronicle-lehdelle erään työlakon johdosta: " 'Jos puhdas taide on mahdoton ilman työtätekeväin kansanluokkain myötävaikutusta, niin kuinka voidaan vaatia taiteen harrastusta niiltä, joita joka hetki painaa omat leipähuolet. Ensimmäinen askel taiteen uudestisyntymiseen on parannus työväestön tilassa. Ja kun elämä ihmisille tulee helpommaksi ja valoisammaksi, on heillä myös enempi aikaa taiteellisia vaatimuksiaan ajatella ja niitä voimiensa mukaan tyydyttää." (Kirjallisuutta ja taidetta. Eräs taideteollisuuden uudistaja. Gazette des Beaux-Arts. NA,1898,55-7).

Kun Eino Leino itse tilitti omaa kehitystään "Elämän koreus" kokoelmansa esipuheessa v. 1915, hän kertoi lukeneensa ranskalaista, tanskalaista ja pohjoismaista kirjallisuutta ja oppi tuntemaan "Jörgensenit, Kragit, Obstfelderit, Frödingit, Levertinit ym.", jotka yhdessä "Kämpin piirin" kanssa johdattivat hänet kansalliseen uusromantiikkaan. (Eräs tilinteko. 25 vuotta runoilijana. Eino Leino, Kootut teokset XIV. Helsinki 1929,433).

Leinon kansallinen uusromantiikka tuli esille mm. Tuonelan joutsenessa, jonka hän sepitti 1896 sekä Helkavirsissä (1903 ja 1916). V. 1899 Nykyajassa oli L-d.:n laatima Katsaus kevätkirjallisuuteen, jossa tekijä itse kertoi tahtoneensa "symboliseerata Lemminkäisessä ihmishengen ikuista kaipuuta kuoleman salaisuutta "ampumaan", josta kuitenkin hänen oma syyllisyytensä - Pohjan paimen - hänen käärmenuolellaan estää." ((L-d., Katsaus kevätkirjallisuuteen. NA,1899,368-370).

Annamari Sarajas piti mahdollisena, että Leino "ryhtyessään vuonna 1896 rakentamaan runonäytelmäänsä Lemminkäisestä, "uskon sankarista", joka lähtee taistellen tavoittamaan Tuonelan joutsenta, elämän ja kuoleman sankaria" olisi ollut perillä Blavatskyn "rakentelemista Kalevalan tulkinnoista". (Annamari Sarajas, Viimeiset romantikot. Porvoo 1962,43). Valitettavasti Sarajas, sen enempää, kuin toinen Leinon varhaisten teosofisten yhteyksien tietäjä Aarre M. Peltonenkaan ei ole tuonut esille yksityiskohtaisia viitteitä, mihin heidän, sinänsä arvokkaat, ja mahdollisesti paikkansapitävätkin tietonsa perustuvat. - Sen sijaan Sarajaksen tieto, että myöhempi aika on arvioinut rouva Blavatskyn "rohkeaksi väärentäjäksi" ei ole muuta kuin vanhojen juorujen toistoa. - Itse asiassa Leinon osalta on otaksumien varassa, miten ja milloin hän on tutustunut teosofiaan.

Näihin otaksumiin kuuluu mahdollisuus, että Leino olisi tutustunut teosofiaan jo koulupoikana Hämeenlinnassa, josta Peltonen tietää, että hän olisi pitänyt v. 1892 toverikunnassa esitelmän Intian uskonnoista.(Lähdeviitteistä kts. EG., Teosofia ja Suomen uusromantiikka).

Seuraava mahdollisuus Leinon teosofiaan tutustumiselle ajoittuu v. 1894 loppuvuoteen, jolloin Kasimir -veli referoidessaan Axel Lundegårdin Helsingissä pitämiä luentoja luki teosofian uuden ajan hengettärien joukkoon.

Samaan syksyyn ajoittui myös "Kämpin" piirin, jolta Eino sai "pääasiallisimman" kansalliseen uusromantiikkaan johtaneen sysäyksensä, "teosofinen hurmos". Esim. Axel Gallénin osalta on myös varmaa tietoa, että hän olisi tutustunut Blavatskyn teoksiin, mutta tutustuminen tuskin oli kovin perusteellista eikä sillä ollut välttämättä syvällisempää vaikutusta Gallenin persoonallisuuteen.

Edelleen on huomioitava Leinon ja Pekka Halosen tuttavuus v. 1895 kesältä, jolloin on hyvinkin mahdollista, että teosofiaa Pariisissa jo muutama vuosi aikaisemmin harrastanut Halonen olisi tutustuttanut myös Eino Leinoa ko. aatteeseen. Eino Leinon osalta syvällisempää henkistä pyrkimystä sen sijaan osoittaa Peltosen tieto, että hän v. 1897 tienoilla olisi tutkiskellut vuorisaarnaa.

Vuorisaarna liittää uusromantiikkaa myös työväenliikkeeseen, jossa Matti Kurikka v. 1897 alkaen julisti omalaatuista vuorisaarnan sosialismiaan. Myöhemmin Kurikka piti itseään ensimmäisenä teosofian esittäjänä suomenkielellä, mutta se "kunnia" kuuluu kuitenkin lähinnä Pekka Ervastille, joka v. 1897 alussa julkaisi Päivälehdessä Elian nimellä teosofiaa käsitteleviä artikkeleitaan sekä saman vuoden lopulla lentolehtisensä Ihminen, miksikä itket? - On huomattava, että v. 1897 alussa toimintansa aloitti myös Helsingin teosofinen kirjasto, jossa pidettiin myös esitelmiä.

Nykyajan ensimmäisessä numerossa oli Kotimaan kirjallisuutta -palstalla maininta Matti Kurikan teoksesta Ulapalle. Toimitus kertoi saaneen ilmoitettavakseen "yllämainitun vihkosen, jossa tekijä koittaa kansantajuisessa muodossa esitää jonkunlaista teosoofista maailmanteoriaansa suomalaiselle yleisölle." Toimituksen mielestä "kaikki tällaiset uudet ilmiöt kirjallisuudessamme" ovat ilahduttavia, "mutta esitystavan pintapuolisuuden ja sisällyksen verrannollisen hajanaisuuden takia tuntuu tämä teos sentään melkein liian kypsymättömältä" ja "pitkällistä työtä ja perehtymistä vaaditaan ennen kuin hän tarpeellisella syvyydellä, omatakaisuudella ja selvyydellä voi näin tärkeitä ja syvämielisiä ihmiskunnan kysymyksiä käydä ratkaisemaan ja suurelle yleisölle selittelemään." (Kotimaan kirjallisuutta. Matti Kurikka: Ulapalle. NA 1898,38).

Toimitus oli siis omasta mielestään kyllin pätevä arvioimaan, mikä on teosofiaa ja mikä ei. Ja toisaalta teosofia ei vielä tuolloin ollut epäkirjallisuutta, vaan kirjallisuuden "uusia ilmiöitä", joka käsittelee niin "tärkeitä ja syvämielisiä ihmiskunnan kysymyksiä", että niiden esittämiseen vaaditaan "pitkällistä työtä ja perehtymistä", mitä Kurikalla ei vielä tässä vaiheessa Nykyajan toimittajien mielestä ollut. - Arvion oikeaanosuvuutta ei oteta tässä yhteydessä tarkasteltavaksi, sen sijaan arvio osoittaa, että Leinon veljekset tässä vaiheessa omasta mielestään tiesivät mitä teosofia on ja lukivat sen kirjallisuuden uusien ilmiöiden joukkoon kuuluvaksi.

Juhani Ahon elämänkerran yhteydessä Leino kuvasi uusromantiikan mystillistä luonnetta: "Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja uusi mystiikan, uusi salaoppien, henki-manauksen ja tähti-ennustusten aika tuulahtaa läpi vuosisadan lopun sivistyneimmän sielu-elämän. Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen." (Suomalaisia kirjailijoita. Eino Leino, Kootut teokset, XIV. Helsinki 1929,259). Myös tieteellinen tutkimus on kiinnittänyt huomiota uusromantiikan mystiikkaan. Annamari Sarajaksen mukaan seurausta "mystillis-romanttisesta mielikuvien kentästä" oli se, "että vuosisadan vaihteen uusromanttisessa runoudessa on luonteenomaista perinnäisten, runouden ja kansanrunouden suosimien kuvien käyttö, mutta nämä irtoavat monelta kannalta siihenastisesta, antiikin kirjallisuuden vakiinnuttamista symbolimerkityksistä." (Annamari Sarajas, Viimeiset romantikot. Porvoo 1962).

Leinon omalta osalta katumus ja halu omakohtaiseen elintapojen parantamiseen on voinut hyvinkin olla johtamassa esim. vuorisaarnan omakohtaiseen tutkiskeluun. Ja mielenkiintoista on havaita, että myös William Morris vei yhteisvastuun ajatusta käytäntöön perustaman "taiteellisen työmiessiirtolan" kautta. (NA,1898,56). - Eikö myös Kurikan myöhempi kokeilu Sointulassa ym. ollut eläänlaista kauneuden yhteiskunnan kokeilua pienoiskoossa? Samoin Ervastin teosofiaan olennaisena osana kuuluva "kauneuden uskonto" sisälsi ajatuksen, että työ saavuttaa tarkoituksensa silloin, kun tekijä kehittää sen taiteeksi. - Niin myös Morrisin siirtolassa yhdistyivät työ ja taide.

William Morris ei kuitenkaan ollut yksittäinen ilmiö, sillä Otavan iso tietosanakirjakin mainitsee, että hänen avustajinaan olivat prerafaeliitit, D. G. Rossetti, E. Burne-Jones, F. Madox-Brown ja P. Webb. Edvard Richterin mukaan prerafaeliiitat oli englantilaisten taiteilijain 1800-luvun keskivaiheilla muodostama "romanttinen, akateemista taidetta vastustava suunta", jonka saksalaisena vastineena oli saman vuosisadan alussa vaikuttanut natsareenien ryhmäkunta. V. 1848 perustettu veljeskunta piti esikuvanaan renessanssia edeltänyttä taidetta ja pani "pääpainon syvennettyyn luonnontutkimukseen, pienimpienkin yksityiskohtien realistiseen esittämiseen sekä tunteen rehellisyyteen ja voimaan". Väreissä prerafaeliittien ohjelma puolestaan tuli esille pyrkimyksessä kirkkaan puhtaisiin ja ilmattomiin paikallisväreihin. Aiheensa prerafaeliitat ottivat "usein keskiajan runoista ja saduista tai niiden uudenaikaisista mukailuista."(E. R-r, Prerafaeliitit. Iso Tietosanakirja. X. Helsinki, 1936,430-1).

Nasareenit puolestaan olivat "uskonnollis-romanttinen ryhmäkunta saks. taidemaalareita", jotka 1810 asettuivat Roomaan ja asuivat hylätyssä San Isidorin luostarissa, jonka mukaan heitä sanottiin myös "Isidoron luostariveljiksi". Richterin mukaan monet nasareenit kääntyivät katolilaisuuteen ja panivat "pääpainon uskonnollisen tunteen kuvaamiseen ja vakavaan elämänkäsitykseen." Nasareenit pitivät esikuvanaan "Saksan 1500-luvun ja etenkin Italian esi- ja varhaisrenessanssin taiteilijoita" ja heidän merkityksensä perustui "enimmäkseen freskotekniikan uudelleen käyttöön ottamiseen". (E. R-r., Natsareenit. Iso tietosanakirja. Helsinki 1935,179). Otavan Ison Tietosanakirjan mukaan nasareenien pyrkimyksenä oli "uudistaa taide uskonnolliselta pohjalta varhaisrenessanssin muotokieltä käyttäen". (Natsareenit. Otavan Iso Tietosanakirja. Kuudes osa. Keuruu 1957,261.

Nasareenien vaikutuksen ulottaminen myös Suomen uusromantiikkaa koskevaksi toi tuntua kaukaiselta, sen sijaan prerafaeliittien akateemisen taiteen vastaisuudessa on jotakin, joka oli ominaista myös Eino Leinolle. Samoin pyrkimys tunteen rehellisyyteen ja voimaan ja aiheiden hakemien "keskiajan runoista ja saduista" sekä niiden vapaa uudelleen muokkaaminen oman mytologian mukaan on ominaista myös Leinon ja Ahon taiteelle.Samoin natsareenien suuri tavoite taiteen uudistaminen sai Leinon uusromantiikassa oman uskonnollisen sävynsä Kalevalan mytologiasta, joka on yhteistä myös Ervastin teosofialle.

Richter mainitsee John Ruskinin (1819-1900) prerafaeliittojen edustaman suunnan henkiinherättäjänä ja teoreettisena asianajajana, joka Stuart Millin ja Carlylen vaikutuksesta "yritti soveltaa taiteeseenkin yhteiskunnallisia ja kansantaloudellisia näkökantoja vaatien, että taiteen tulee palvella ja kasvattaa suurta yleisöä." Ruskin toteutti aatteitaan myös käytännössä ja "perusti työväestöa varten piirustus- ja taidekouluja sekä taidemuseoita, herätti jälleen harrastusta käsiteollisuuteen ja viittasi tietä uudenaikaiselle koristetaiteelle" sekä "perusti kommunistis-ko'operatiivisen yhteiskunnan St. George's Guild sekä rakennutti malliasuntoja työväestölle." (Ruskin, John, Iso tietosanakirja XI. Helsinki 1936,511-2). Kun myöhemmin sekä Ervast että Kurikka esiintyivät sosialisteina ja Ervast myös kommunistina, niin heidän sosialisminsa lukeutuu lähinnä näihin Ruskinin ja Morrisin kaltaisiin idealistisiin kokeiluihin enemmän kuin materialistis-sosialistiseen yhteiskuntanäkemykseen.

Myös Nykyajan toimittajat pitivät Morrisia ja prerafaeliittoja taiteen "uudestisynnyttäjinä" ja Eino Leino kirjoitti Nykyaikaan myös Sir Edward Burne-Joneksesta miehenä, joka teki prerafaelismin "yleistajuiseksi". Ricterin mukaan B.-J.:n esikuvina olivat "1400-luvun italialaiset, etenkin Botticelli ja Mantegna, joista edelllinen vaikutti häneen tyylittelyllään sekä kaihomielisillä kauneustyypeillään ja jälkimmäinen dekoratiiviselle taiteellaan." (E. L., Burne Jones ja englantilainen nainen. NA,1898,453-6. E. R-r., Burne-Jones, Sir Edward. Iso tietosanakirja. II. Helsinki 1931,433-4).

Burne-Joneksen taiteen määresanoista sekä tyylittely että dekoratiivisuus kuuluivat myös Eino Leinon myöhemmin esittämään uusromantiikan taiteen määritelmiin. Leino piti Burne-Joneksen taiteen ansiona sitä, että hän antoi historiasta aiheensa ammentaville maalauksilleen "oman taiteensa vaatimusten mukaisen mudon, niin että niistä voi sekin nauttia, joka ei kirjallista lähdettä tunne."(E. L., Burne Jones ja englantilainen nainen. NA,1898,453-6).

Omassa artikkelissaan Leino keskittyi Burne-Joneksen naiskuviin ja piti onnistuneena hänen naiskuviaan, joissa taiteilija "poistaa kaiken epäolennaisen ja puhdistaa piirteet niin läpikuultaviksi, että siitä on tullut ihannekuva koko englantilaisesta naisesta, tuosta merisinisen ja summien sumujen kummallisesta sekakasvatista." - Kuitenkaan pelkistetty kuva ei tee Leinosta "kuoleen vaikutusta", vaan "me aavistamme tuon kylmyyden alla piilevän liekin ja me ymmärrämme, etteivät nuo jääkirkkaat piirteet muuta kaipaa kuin sulautua äärettömään hellyyteen." - Leinolle riitti hyvin, että Burne-Jones ei koskaan kuvannut todellisuutta, vaan maalasi hyvin unelmien mailta kotoisin olevia muotokuvia. - Myöhemmin Leino loi oman vastineensa Alla kasvon Kaikkivallan taivaallisessa neitsyeessä, joka Eino Railon mukaan periytyy suoraan Egyptiläisestä Isis-Jumalattaresta.(E. L., Burne Jones ja englantilainen nainen. NA,1898,453-6).

Tavallaan Leinon naisihannetta kuvasi myös hänen v. 1899 Nykyajassa arvostelevansa Ellen Key, jonka mielipide naisasiassa tiivistyi Leinon mukaan ponteen: "Ei yhtenlaisiksi kuin miehet, vaan niin erilaisksi kuin mahdollista, tulee naisten kehittyä, sillä ainoastaan siten voi hän täyttää suuren tehtävänsä lemmittynä, äitinä ja kansan äitinä."

Nykyaika sisälsi myös Keyn omia kirjoituksia ja Leinon mielestä täytyi kadehtia, "että Ruotsilla on naistensa joukossa sellainen, joka aikansa huipulla seisten näyttää ikäänkuin polttopisteessä sen aatesäteet kokoavan." (E. L., Ulkomaan kirjallisuutta. Ellen Key: Tankebilder I-II. NA,1899,370-1). Sekä Leinon naisen korkealle jalustalle asettava naiskuva että Ervastin naisen äitiyttä ja tulevaisuudessa korostuvaa tärkeää yhteiskunnallista asemaa käsittelevät näkemykset ovat myös sukua näille Keyn ajatuksille, sikäli kuin Leinon tulkinta vastaa teosten sisältöä, - jos niin on Keyn teksteillä voisi olla myös edelleen annettavaa ajassa naiseuden olemuksesta käytävässä keskustelussa.

Nykyajan "taidetta kansalle" ohjelman kotimaisena toteuttajana lehti esitteli lehtori Eero Mäkisen (1845-1902) Sortavalan lähelle Myllykylään perustaman käsityökoulun ohjelmaa ja tavoitteita. Käsityötaitojen ohella Mäkisen koulu pyrki edistämään vesivoiman valjastamista puusepänteollisuuden palvelukseen. Paitsi käytännön taitoja Mäkisen teollistamisohjelma pyrki myös työläisten osuustoiminnan kehittämiseen siten, että työläiset olivat mukana Myllykylän urkuharmoonitehtaan osakkaina. (Kauppaa ja teollisuutta, Ohjelma lehtori Mäkisen laajennetulle ammattikoululle Sortavalassa. NA,1898,439-441).

Morrisin, Ruskinin ja Mäkisen toiminnan yhteyteen sovitettuna myös Pekka Ervastin hakeutuminen v. 1896 henkisen kokemuksensa ja Järnefeltin luona käynnin jälkeen Taavi Järveläisen veistokouluun liittyy Englannista alkunsa saaneeseen yleisisänmaalliseksi koettuun "taideteollisuuden herätykseen". Ervastin osalta tosin herätys päätyi lankeemukseen, kun hän koulussa höyläpenkin äärellä inspiroitui uudelleen kirjailijantyöhön ja laati ruotsinkielisen tiivistelmän maad. Blavatskyn Salaisen opin I osasta. Mutta myöhemminkin Ervastin näkemyksiin kuului kaiken työn kehittäminen taiteeksi ja tuotantoelämän muutos siten, että työläiset olisivat yrittäjän kanssa yhteistoiminnassa ja saisivat myös oman osansa kertyneestä liikevoitosta. (Kts. Neljä kättä). Samaa linjaa tavallaan edusti myös Kurikan tueksi v. 1907 eduskuntavaaleihin perustetun listan "Tekijälle työn hedelmät" ohjelma.

3. Nykyajan sosialismi

Nykyajan sosialismi tuntuu ehkä oudolta joistakin Leinon ystävistä. Miten "valkoisen Suomen runoilija" ja itsenäisyyden asianajaja oli edes nuoruudessaan kuulunut väkivaltaan päätyneen sosialismin kannattajaksi? Yhtä lailla suhde sosialismiin, ja työväenliikkeen nousu kristillisiä arvoja kunnioittavan kansan keskuudessa kaipaa tarkempaa tutustumista tuona aikana sosialismin nimikkeen alla kulkeneen ajattelun eri vivahteisiin. - Ne antanevat selvyyttä Leinon ohella, myös Ervastin ja Kurikan sosialistisiin tuntoihin.

V. 1898 Nykyajassa julkaistiin mm. Wilhelm Liebknechtin artikkeli Yhteiskunnallisia kysymyksiä, jonka III luvun aiheena oli Tulevaisuuden valtio. (Uskonnollisia kysymyksiä. W. Liebknecht, Tulevaisuuden valtio III. NA,1898,144-8). Jaakko Forsmanin mukaan Liebknechtin ansiona oli se, että "lassallelaiset ja marxilaiset 1875 Gothassa yhtyivät saks. sosialistiseksi puolueeksi ja että Erfurtin kokous 1891 omaksui uuden marxilaiseen henkeen laaditun puolueohjelman". (J. F., Liebknecht, Wilhelm. Iso Tietosanakirja. VII. Helsinki 1934,1141). - Kun nuori Leino runoudessaan peräänkuulutti henkilöä, joka nostaa vuossadan aatteen, niin hänen runonsa henkii yhtä lailla yhteiskunnallisen kuin henkisenkin uudistajan odotusta, joka uuden kultuurin synnyttämisen muodossa oli myös eräs Pekka Ervastin teosofian keskeisiä tavoitteita.

Nykyajassa oli myös useita sosialismin ja kommunismin historiaa tutkineen saksalaisen kansantaloustieteilijän Georg Adlerin (1863-1908) artikkeleita ja tohtori O. Ehlersin mukaan laadittu kirjoitus Kansantalouden ja sosialismin alalta, jonka mukaan sosialismi on ajan tunnuslause. Artikkelissa ei kuitenkaan selosteta materialistista sosialismia, vaan sen vastustajana esiintyneen Eduard Bernsteinin (1850-1932) näkemyksiä. Bernsteinin mielestä Marxin erehdyksiä olivat "hänen materialistinen historiankäsityksensä, hänen dialektiikkansa (Hegelin mukainen) ja hänen väitteensä arvoteoriasta).

Myös Ehlersin mielestä Marxin väite, että "oikeus, uskonto, taide, tiede, yhteiskunnalliset ja valtiolliset asetukset y. m. riippuvat aineellisesta tilasta, kunakin aikana huomattavista tuotantosuhteista; kaikki muutokset kunkin kansan henkisessä elämässä johtuvat lopullisesti aina muutoksista sen taloudellisissa oloissa." oli pintapuolinen ja jätti huomioimatta "vuorovaikutuksen aineellisten ja henkisten olojen välillä". (Kansantalouden ja sosialismin alalta. Umshau. Toht. O. Ehlersin mukaan. NA,1899,294-6). Osittain Ehlerskin myönsi Bernsteinin samana vuonna ilmestyneessä pääteoksessaan Die Voraussetzungen des Sozialismus und die Aufgaben der Sozialdemokratie esittämien väitteiden oikeellisuuden, mutta silti hän uskoi, ettei sosialismin tulevaisuutta tällaisilla hyökkäyksillä haudata. (Kansantalouden ja sosialismin alalta. Umschau. Toht. O. Ehlersin mukaan. NA,1899,294-6).

© Erik Gullman 1998-9

Takaisin sivun alkuun

Takaisin pääsivulle

aihetta käsittelee myös Teosofia ja taide.