Elia
Helsingissä,kustannusosakeyhtiö Otava. 129 siv. Hinta 2 mk.
Päivälehti 2.12. 1897.
Kopioinut ja jäljentänyt Erik Gullman 1998-9.
"Puhtauden ihanne" ei ole jokapäiväinen kirja. Sitä ei saata nimittää kaunokirjalliseksi tuotteeksi eikä sitä myöskään saata nimittää filosoofisten, tieteellisten tai tavallisessa merkityksessä uskonnollisten kirjain joukkoon. Se on sitä uudenaikaista kirjallisuutta, joka nyt on syntymäisillään sen suuren vallankumouksen johdosta, joka paraikaa tapahtuu aatemaailmassa ja jonka merkkejä ovat tolstojismi, yleisen veljeyden riennot, teosoofinen liike, okkultismi, sosialismi, uskontokongressit j.n.e; se on sitä kirjallisuutta, joka ei ole vain mielikuvituksen tuotetta, "idealismia", yhtä vähän kuin se on vain jokapäiväistä "realismia", sillä vaikka se kasvaakin elämän ja kokemuksen vanhassa maassa, nousee sen tuoksu kuitenkin korkeampiin ja valoisempiin yläilmoihin kuin koskaan sairaaloinen mielikuvitus. "Puhtauden ihanne" on niitä kirjoja, joiden tekijät kertovat omista havainnoistaan, omista kokemuksistaan sisällisen henkisen elämän alalla ja kertovat niistä realistisen tarkasti. Se liittyykin likeisesti tekijänsä edellisiin teoksiin, varsinkin "Heräämiseni" -nimiseen, ja osottaa yhä jatkuvaa kehitystä samaan, kerran valittuun suuntaan.
Arvid Järnefeltin aaterikasta kirjaa oikeastaan ei voi arvostella muu kuin se, joka seisoo samalla pohjalla kuin hän, joka on samansuuntaista elämää elänyt kuin hän, kaikki muu arvostelu tulee ainoastaan muodolliseksi. Monikin "Puhtauden ihanteen" lukija on varmaan hämmästynyt niistä mielipiteistä, joit akirjassa esiintuodaan. Kun esim. sanotaan, että miehen ja naisen ruumiillinen yhtyminen on lankeemusta, syntiä, niin hän huudahtaa lukiessaan: "avioliitto siis, se mikä kristikunnassa on pyhintä, perhekö, joka elämässä on kauneinta, sekö on alhaista, tuomittavaa!" . . . ja kun hän lukee, että niin on kristinuskon kannalta, niin hän mielestään ei semmoisesta kristinuskosta ole kuullutkaan. Ja sille kannalle hänen täytyy jäädäkin - että hän tuomitsee kirjaa niinkuin kirja tuomitsee häntä - ellei hän vastaanotoa sitä aivan uutta elämänymmärrystä, joka nyt on pyrkimäisillään esille ihmiskunnan tajuntaan ja jota "Puhtauden ihanne" voimallisesti kannattaa. Tämä uusi ja nykyään "korkein elämänymmärrys on, että ihminen elää Jumalan tahdon täyttämiseksi, on lähetetty toteuttamaan Jumalan asiata maan päällä." (Siv. 71). Kuinka toisellaiselta tämä tuntuu kuin tuo vanha usko, että ihminen on auttamattomasti syntiin langennut olento, tai että hän on apinasta kehittynyt "homo sapiens", jonka sapientia eli viisaus on vain aivomolekyylien hetkellistä värähtelyä!
Jos ajattelemme ihmiskuntaa muutama tuhat vuotta sitten, kun oli "lain, luonnon ja Jumalantahdon mukaista", että ihmisen koko elämä sisältyi ruumiillisten viettien toteuttamiseen, että hän vain söi, joi, nukkui ja aina maatessa totteli sukuvietin ääntä (jommoista elämää vieläkin usein vietetään nuoruuden päivinä), niin saatamme helposti kuvitella, mitä hämmästystä herätti se mies, joka ensi kerran uskalsi julki lausua, ettei ihminen ollut vain ruumis, että hänellä oli sielukuin, ymmärrys ja tuntu, joita käyttämällä ihminen kohoaisi eläimen yli. Hyvin luultavaa on, että tuo mies palkinnoksi nerollisesta keksinnöstään - syötin (po. syötiin) koskeivät ihmiset silloin vielä tunteneet sitä sielua itsessään, mutta faktumi on, että perhe, yhteiskuntalaitos, sivistys juuri syntyivät, kun ihmiset rupesivat noudattamaan sen miehen neuvoja . . . ja ne, perhe, yhteiskunta, sivistys ovat sitemmin olleet ihmiskunnalle kokonaisuudessaan korkeinta ja samalla luonnollisinta elämänymmärrystä, selvää totuutta ja tuo villikansojen elämä alhaista, voitettua kantaa. Tämän niin sanoaksemme yhteiskunnallisen elämänymmärryksen aikana on tosin silloin tällöin ilmestynyt miehiä, joitka ovat lausuneet, ettei ihminen ole vain ajatteleva, sielullinen eläin, vaan että hänessä on, eli että hän itsessään on iankaikkisuudesta lähtenyt henki, jonka elämän tarkoituksena on tämän hengen (Jumalan) palveleminen . . . ennen, perhettä, yhteiskuntaa, sivistystä. Tiedämme kaikki, mikä niiden miesten kohtalo on ollut, tiedämme, ettei maailma ole heitä käsittänyt, koskei se vielä tuntenut sitä henkeä itsessään, vaan on heitä ensin vainonnut ja pilkannut ja sitten luullen heidän tarkoittaneen sillä hengellä omia persooniaan, tehnyt heistä jumalia ja ruvennut heitä palvelemaan.
Mutta yhtäkaikki meidän päivinämme, näyttää siltä, kuin jo monet alkaisivat ymmärtää sitä uutta maailmankatsomusta, jota ne ihmiset ovat edustaneet, jotka ovat aiheuttaneet n.k. uskontojen synnyn. Ihmiskunnan rinnoissa on heräämäisillään aavistus siitä, että sanat semmoiset kuin "rakastakaa Jumalaa (totuutta) ylinnä kaikkea ja lähimmäistä niinkuin itseänne", ja joita sanojas se tähän saakka on tyhjästi matkinut - että ne todellakin ovat muuta kuin korupuhetta, että ne todellakin sisältävät aivan uuden suuren ihanteellisen elämänymmärryksen, joka kasvaa vanhasta kuin lapsi äidistä ja jota ei voi pakottaa takaisin äidin kohtuun... Se on hengenelämä joka herää ihmisissä.
Tältä kannalta jos katselemme Järnefeltin kirjaa, siitä tulee rakas toverimme ja neuvonantajamme; se sisältää kokeneemman kokemusta, se avaa etsivälle avarampia näköaloja. Silloin tunnemme sen puhtaan tuulahduksen, joka lähtee ihanteen maailmasta, silloin eivät kirjan väitteet näytä järjettömiltä ja vääriltä. Koska ihminen hengessään - mutta ei ennen kuin hän on herännyt hengen elämään, rakastaa "totuutta ylinnä kaikkea ja muita ihmisiä niinkuin itseään", niin voiko semmoista tekoa, jonka vaikuttimena ei ole Jumalan s.o. totuuden johto, vaan oman aistillisen vietin tyydyttäminen (sillä muuta miehen ja naisen ruumiillinen yhtyminen ei ole sen oman luonteen vuoksi) pitää muuna kuin rikoksena hengen elämää vastaan ja siis hengen kannalta lankeemuksena? Jumalan tahto on: "rakasta kaikkia", mutta miten se on mahdollista, jos ajattelen: "minun täytyy saada vaimo, joka on lähempänä minua kuin kukaan muu tai minun täytyy saada lapsia, jotka ovat minun perhettäni, erikoisesti minun siipieni suojassa" (Siv. 74)?
Ihanne on yhtä loogillinen kuin kaunis: ehdoton puhtaus, jotta ehdottomasti saattaa palvella Jumalaa.
Mutta useimmat ihmiset lankeavat! Se se juuri onkin syynä siihen, että asiain kulku yhä jatkuu vanhoillaan, että kehitys on niin hidas - ja ne ihmiskunnan ystävät, jotka kauhistuen huutavat, että ihmiskunnan loppu tulisi liian pian, jos kaikki eläisivät ihanteen mukaisesti, saattavat rauhoittaa. Maailma ei vielä häviä, sillä ihmiset eivät kaikki elä ihanteen elämää. Sitä vastoin kaikki suhteet elämässä saavat uuden valaistuksensa uskosta ihanteeseen. Mikä esim. on avioliitto? Luonnon mukainen avioliitto on solmittu, kun ensi kerran mies ja nainen ovat yhtyneet. Semmoisen avioliiton Jumalan tahdon mukainen tarkoitus on, että kaksi ihmistä yhdessä pyrkivät ihannetta kohti ja kasvattavat lapsiaan hengen elämään: avioero ja uskottomuus on tietysti ensimmäinen vältettävä. (Siv. 77,78) Siten avioliitto ei synnytä pahaa maailmaan, sillä paha syntyy vasta silloin, kun mies luopuu vaimostaan tai toisen naisen tai toisen miehen kautta tyydyttää jo herännyttä viettiään (huoruus).
Aikain suuret henget, tietäjät ja "Jumalan pojat" ovat tätä uskoa julistaneet, siinä eläneet ja kuolleet. Usko ihanteeseen, totuuden tunnustaminen, on ainoa, joka pelastaa pahasta - ja se ihanne täytyy olla korkein ja kaunein, mitä tällä kehitysasteellamme saatamme ajatella; muuten se ei anna meille voimaa itsekkyyden, pahan voittamiseksi. Meidän päivinämme sitä saarnaavat, siinä muodossa kuin Kristus on sen ilmoittanut perinpohjaisimmillaan Leo Tolstoi ja ne, jotka hänestä ovat herätyksensä saaneet, kuten "Puhtauden ihanteen" tekijä Suomessa.
Mitä Arvid Järnefeltin kirjan mutoon, kokoonpanoon ja kieleen tulee, niin toinen tietysti olisi kirjoittanut toisella tavalla - paremmin tai huonommin - tämä taas on "Järnefelttiä". Semmoisen teoksen arvo ei ole ulkonaista, vaan ennen kaikkea sisäistä laatua. Ja onhan "Puhtauden ihanne" kirjoitettu niin, että sen mielihyvällä lukee alusta loppuun.
Mielestämme tämä kirja on suurimmalla ilolla tervehdittävä. Sen ei pitäisi puuttumaan kenenkään kansalaisen eikä ainakaan kenenkään nuorukaisen kirjahyllyltä. Totuuden siemen voisi siinä langeta hyväänkin maahan.
Kirjallisuutta
Maria
Vanhan legendan mukaan kertonut Arvif Järnefelt
Päivälehti 16.12. 1897;314 B
Arvid Järnefelt on aatteiden mies. Kaikki mitä hän kirjoittaa, herättää huomiota, on aina "intresanttia" ja saavuttaa laajan lukijapiirin, vaikkei aina saavuta suosiota. Tämä koskee varsinkin hänen viime pikku teostaan "Mariaa". Monikaan ehkei siitä pidä. Se on kutsuttu kertomukseksi, mutta oikeastaan se ei ole taiteellisesti ehjä kertomus. Se alkaa novellin - tekee mieli sanoa: laajemman novellin tapaan, mutta loppuu yhtäkkiä legendan muotoon. On siinä kuitenkin taiteelliseltakin kannalta kauniita yksityiskohtia, kuten esim. koko viides luku, jossa kuvataan vanhan sankarin heräämistä.
Kiintyypä lukijan huomio sentähden etupäässä sisällykseen. Mitä tekijä on mielinyt väittää, mitä asiata hän puolustaa? Ehkä onkin kirjan varkoitus vain avata uusi suunta lukijan ajatusjuoksulle? . . . Epäilemättä - ja lisäksi hyvin arkaluontoisen asian suhteen, josta meidän maassamme ei vielä ole totuttu ääneen vapaasti ajattelemaan.
Mutta juuri sentähden, että tämä asia on "arkaluontoinen", saattaa siveellisesti väärinkäsittää Arvid Järnefeltin kirjaa. "Maria" näet kertoo Jeesuksen äidistä ja Jeesuksen sikiämisestä ja syntymästä varsin inhimillisellä tavalla ja tämä tietysti loukkaa kaikkien niiden hyvien kristittyjen uskonnollista tunnetta, jotka asiaa ajattelematta uskovat dogmin yliluonnollisesta siittymisestä, kuin myös kaikkien niiden "siveellisiä tunteita", jotka syystä tai toisesta eivät soisi, että tavallinenkin ihminen voi tulla ihanteellisen puhtaaksi, jos hän tahtoo kohottua omien ponnistusten ja taistelujen kautta.
Edellistä vastaväitettä ei tarvinne kumotakaan. Vertaileva uskonnon tiede on sille jo kuoleman iskun antanut. Kerrotaanhan aivan samaa joka itämaisen uskonnonperustajan syntymästä: Buddha, Krishna - - jopa Platonkin - äidit olivat neitseitä. Se merkitsee aivan yksinkertaisesti, että ne olivat jaloja, puhtaita, ylevämielisiä naisia.
Toinen kysymys on, mitä puhtaudella on käsitettävä, ja se, joka ei osaa asettua Järnefeltin kannalle, pitää ehkä hänen Mariaansa epäsiveellisenä, kevyt mielisenä tyttöpahana.
Ken "Puhtauden ihanteen" on lukenut, hän tietää, että sen tekijän puhtauden ihanne on ehdoton, jolta kannalta avioliittokin on lankeemusta. Kaikki naiset, jotka ovat miehiin yhtyneet, kaikki äidit ovat langenneita naisia - siis äitien ihannekin: Maria. Mutta toinen nainen saattaa lankeemuksestaan nousta, toinen langeta yhä syvemmälle.
Maria, Jeesuksen tuleva äiti, oli viaton tyttö. Hän ei ollut koskaan langennut ajatuksissaankaan, - siis hän ei myöskään tiennyt ihanteesta, koska ihannetta voi käsittää ainoastaan se, joka sen vastakohdan on käsittänyt. Hän ei ollut kokenut vanha piika, joka olisi osannut olla varoillaan miehistä, vaan nuori tyttö, joka ei miehiä ajatellut.
Mutta hän oli etelän lapsi, tulinen ja kiivas. Ja hän rakastui, antautui kokonaan, lankesi - eikä ymmärtänyt väärin tehneensä. Vasta sitten kun hänelle selveni ihanne, joka myös oli puhtauden - ja Järnefeltin kuvauksessa tämä tapahtui vanhan Sakarin syvämietteisen raamatunselityksen johdosta - vasta sitten hän käsitti, mitä hän itse oli tehnyt ja että hän oli rikkonut sitä ihannetta vastaan.
Nyt esiintyi koko kauneudessaan Marian puhdas sielu. Hän syvästi katui lankeemustaan, ja siitä hetkestä lähtein hän pyrki ja taisteli ja ponnisti ja eli vallan uudessa jumalallisten aatteiden maailmassa. Tämä vaikutti siihen sikiöön, jota hän kantoi kohdussaan, äidin henkisestä voimasta se tuli "kuohituksi" (Matt.ev. XIX:12), ja sentähden siitä lapsesta, jonka Maria synnytti, tuli Jeesus Kristus. Ihminen, joka pienestä näki ihanteen, joka aina taisteli - ja aina voitti...
Järnefeltin "Maria" on etevä psykologinen kuvaus. Se ei ole mielikuvituksen tuote, mutta omaperäisistä kokemuksista lähtenyt. Varokoon jokainen, ettei hätäillen sitä tuomitse!
Elia