ihmisessä,

kesä ja talvi.

Kasvussa kipu,

kuolossa lepo.

Joulu on taitekohta,

kun elämä vaihtuu kuolemaksi

ja ihminen astuu oman

kipunsa kynnyksen yli.

rauenneessa,

ilo mielessä

lauenneessa.

Nollapiste – käännekohta

kaaoksen ja kielen, kun

erämaiden asukas saa

hiljaisuuden kielen.

metsätraktorin kutoma

pellavaturkki.

Taatusti kotikutoinen

ja raastava tuska.

suonissa soi.

Ei ole muuta määrää

kuin perille päästä

ympyrässä suuren sydämen

läpi.

elämää, senkin joka ei

usko – on hyvä tietää

tämä, että huonon päivän

tullen, hyvä on aina

askelta lähempänä.

istun ja itken,

pahuuden juuria

pellosta kitken.

Hengen hehkussa

nöyränä palan,

langenneenakin

alusta alan.

pitkä ja syvä

Kas, kuiluissakin

on viisauden jyvä.

miljonäärit kortistossa

oi yhteinen auvo! iloni aihe, että

maaseudun etu on

häiriintymätön julkinen tuki.

raaskioille raivaajaa

vaan kun ihmisjärjen

peittää jää,

työntekijät laiskana

lymyää.

mielen,

liittolaisineen hän

hallitsee veljeydenkin

kielen,

niin hyväkin asia

pyllähtää nurin,

jos ihminen unohtaa

itseltään kurin.

valo,

yötön yö

tyynnyttää mielen,

antaa näkijälleen

hiljaisuuden kielen.

kesäillan aurinko

rauhansa suo,

kuulaana virtaa tajunnan

vuo, ei nouse

sodan taimi,

ei vartu vihan vilja

mielessä ykseyteen

ylentyvässä.

pimeydenkin taitaa,

vaan ei silti

toisen tielle asettele

aitaa.

Tämä on poliisivaltio.

Mäet kohoavat tasankojen

ja järvien ylle,

eikä taivaalla ole miljoonaa aurinkoa.

paikka pimeyden keskellä.

asemasillalla matkustajat

värisevine sydämineen.

Kovaäänisen tyli ääni.

Veturin huuto

ja matka jatkuu.

Kaukana metsistä

pitkän matkan takaa

kulkeutuvat hopeajuovat etelään

meren lapsien luo.

Likaisesta merestä

eteläisessä Suomessa

kohoaa valkeaksi kutsuttu kaupunki.

Puliukkojen ja torimummojen summa.

Väsynyttä väsyneempiä ovat

kulkijat laitakaupungin

siltojen alustat

ovat heidän hotellejaan

ja roskalaatiokot kotejaan.

Me kuljemme hämillämme ohi

ja oudoksuen haistamme

hien ja lian.

Ihmisen hajun.

Jokainen näistä kuolleista

kasvoista likelläni

on ihminen kuin minä

irstailujen tulos,

vähitellen kasvava kallistuskulma.

Sireenien alla ratamoilla leväten

minä katselen taivasta

Jumalan vatsaa kaupungin yllä.

Leningradin tornit

kohoavat Helsingin ylle

mutta todelliset pomit ovat

Helsingin naisten mahoissa.

Tuuli ei heiluta taloja.

Ikkunoiden takana

kukkia ja miestään

odottelevia vaimoja.

Kello lähenee neljää.

Työläisten selät

ojentuvat ja hikipisaroita

pyyhitään kasvoilta.

Tuuli heiluttaa puita.

Amerikkalaiset olivat

siihen aikaan kuussa.

Sinä olit kotona.

Minä tulin suoraan koulusta luoksesi.

Tuuli pärisi

männyn rungossa.

Minä suljin ikkunan

ja vedin verhot eteen.

auringon iltainen levähdyspaikka.

Kosteutta

vaikertaa kuu.

Minä inhoan:

Nouseeko aurinko koskaan?

Mutta tässä kaupungissa

minä tehtaanpillin huutaessa

syntyessäni synnyin.

Ja muutama vuosi sitten

tuli kaupungista kaupunki.

ovat yleinen hälynaihe

kaikille puiden polttajille

ja raha haisee.

Toisin on neljän aikaan.

Kaikki ovat menossa ja kumisee

kiviset kadut.

Lehtoniemen konepajalla

valoivat punaiset tykin

kuolivat tykinvalajat

arvalla valittuna

Mutta maa suuteli järviä

ja järvet maata.

pullon muotoisia ja muita.

Kämärillä vain kylmyys

koskien välissä

ja nakkikitkalla paljon väkeä.

Illalla maassa

irronnut hammas.

Mutta Savontie se vasta on

kiva paikka puukonheittäjille.

Pamputkin vilahtelee

ja on turha taistella

urhoja vastaan,

viisasta juosta alamäkeen,

hattukin vierii mukana.

Ja Tähtibaarin edessä

kuohuu nuorisojoukko.

Haju

on tyynellä ilmalla vastustamaton.

Mutta tehtaista

en uskalla kertoa;

voi kaatua piippu päälle.

Runon huntu

Insinööri loi tietokoneen,
bisnesmies ohjelman
ja me onnettomat kuluttajat
kadotamme hermomme,
uskomme ja rahamme.

Sillä kone ei tunne muita Jumalia
eikä hänen poikansa muita Ohjelmia
  kuin Markkinavoimat.

Ja niin tuli Pyhästä Rahasta Henki,
  joka  kauppaa
ajan ja aineen
turhuuden markkinoille.

 

Taas hautaavat Kalevalaa maailman markkinamiehet,   ostavat ilmaiseksi,

voitelevat valheillaan

kivisen leivän.

Niin hävisi totuuden tieto?

Katosi kauneuden kulta?

Pois kuolivat laulajat meiltä?

Ei, vaan väistyvät
  turhuuden tieltä,
   vaalien viisauden tulta,
    pientä liekkiä
   tuulessa lepattavaa,

jonka se kulkija sieluunsa saa.
kenen askelten kaikua kukkivi maa.

 

Heikon osa:
tienviitta
tallaajille.

Heikon osa:
murtunut viiva
elämän kämmenellä.

 

Runoilija selittää sitä ja tätä,
onko hätä,
jos maailma on mätä.

Runoilija harkitsee hetken
  ja toisen,
erottaa elonsa retken,
   ja loisen.

Runoilija
kasvaa ja kuolee,
sikäli kuin
sortajan kättä hän nuolee.

On runoilija
sieluna kaikissa meissä
ja säkeensä syntyvät syvänteissä.

Viimeinen runoilija
pyyhki pölyt turkistaan
ja kiipeää roskalaatikosta
banaania purren.

Viimeinen runoilija
maatuu Naturan suojelemana
vieraalla maalla.

Viimeinen runoilija,
luo uuden maan,
minne meneekin,
sillä hän on oman runonsa
viimeinen säe,
ja runo uuden elämänsä alku.

En ole vwwerkon, enkä erkon,
viimeinen runoilija,
etkä Sinä ensimmäinen.

Mutta runo
on yhdysside
ja kuin sydänten ketju
se katkeaa
ilman ihmisyyden ääntä.

pysy erossa pahuudesta
toisten tähden
   elät
totuuden nähden

 

Totuuden tähti
  tielle lähti,
huomisen lumi
sielussa suli.

 

Runon reppu 
ratkesi rikki
vikatikki,
kun tekijä kuoli,
kustantaja
kultaa vuoli
ja tyrehtyi luomisen suoli?

Ei sentään,
  runon henki
  ei köyristele selkää,
ei elämäänsä pelkää.

Kas! Elon vaakakupissa
ei runot paljon paina,
tyhjä reppu revennyt
elämältä laina

vaan elon vaa'an mieli:
  runoudeksi kieli.

 

Kylmä on kansa
ja kylmä on kieli,
  lämmin on laulu
ja lämmin on mieli.

Pitkä on matka
kielestä mieleen.
  Uupua voivat
untensa pieleen,

  ja jos kansaa
laulu painaa;
hengeltänsä
  se on vainaa,

vaan jos kielen
  kahleet kirpoo,
ehkä vielä
eloon virkoo?

 

Sielu soi,
sanat toi
tyhjyyden tuntu

paratiisin portti
retkottaa auki

maailman meri velloo,
mutta seestyneen
  toivon viimeinen tähti
kuljettaa pois peltisestä helvetistä.

kun
bitti kulkee koneessa

mun
syömmeni läpättää

ja näytössä
väpättää

kivikausi
  atomiajassa

prosessori
vastaan aivo

= pohjattomuus
  kertaa kaiho

 

Tietokonerukka
rätisee tehtävissään.

Tekijän käsi tärisee;

menikö taas
kankkulan kaivoon?

Niin valuu
maailman murhe

suomalaiseen
tiedon nevaan

kuin Joukahainen
muinoin.

Ja niin myytiin
Aino Natoon,

pantiin
tulolähteen toivo
  katoon.

 

 

Järjen viiltävä veitsi,
karman  kangasta kutoo

älyn kiiltävä peitsi,
elon peilistä putoo

rappion kylä 
kuvina kaatuu
 
viimeinen kuusi
metsässä maatuu

Kuura  kirkasti
  tupien pielet

sana lämmitti
lähtijän mielet

 

Jääkylmä
järki tulokset takaa,
piikkilangan
takana voittajat makaa

aivosaaste
avasi helvetin portit

turtumus jakoi
kuoleman kortit

vaan Luojan kämmenellä
elämän värit ja viivat
  tasa-arvoisti
  houkat ja diivat

 

Autius humisee
rahan raunioilla

sieluttomat ihmiset
hävittivät metsät
ja yrittävät unohtaa
esi-isien tekemän työn

mutta työn muisto
elää vielä hetken

ja tekijät nousevat haudoistaan
runouden maiseman myötä
jatkamaan henkistä työtä

Kylä katveessa vaarojen vyön
  oli tulosta ihmisten työn

Kylä äärellä sinisen veen
  sulki syliinsä ihanteen

 

kylä kitui
kun valheilla tekonsa koristi
ja kuoli
kun väärintekijänsä
  kättä nuoli

kylä elää
paremmankin
runon verran
  kun hyvässä
pyrimme kerran

 

Hämärän rajamailla
Pohjois-Karjala,
köyhän viimeinen toivo:

kadottaa katkeruuden
viimeinen tuntu,
pukea yllensä
  runouden huntu

glowing light.

 

The gold of sun

Northern bright.

 

The silence of night

breasting in wood

gives taste

of brotherhood

to face Holy Grail

behind Beatys veil.

night whitout darkness

calms mind,

gives to passer-by

silences sense.

like streaming river.

I love You sparkling

eye of night.

I love you

like whispering of birchs.

I love you

when evening

arrives.

Love, love, love

through

day and nights.

Heaven

are in men.

Summer like winter.

Pain is in growing

and resting ought.

sweeps snowdrift of van,

when blue dream bird

sings spring to earth.

poem, soul,

moon

and roundabout of strand.

calms down

peace on earth

souls sunshine

Christmas-tree

glows twine.

at sunset

heavens

rosy fields

these

are the brightness of mind

and nobleness to find.

rowan berries

are in fire.

Birds of desire,

pick,

don't feel tire.

green, blue and

white

and the gold of sun;

these calms

passions fire